Eräässä koulutustilaisuudessa pyysin osanottajia kirjoittamaan paperilapulle, minkälaisia pelkoja heillä on mielessään. Asioita, joista he eivät uskalla puhua ääneen: ”olen usein epävarma itsestäni, oman elämän suuret vaikeudet, ylinopeussakko, liian henkilökohtaiset kysymykset työporukassa, olen paniikinomainen jännittäjä, ettei tiedä jotakin tai kuinka vastenmielistä on joinain aamuina lähteä töihin, kun ei jaksaisi”…
Uupumus ja masennus ovat yleistyneet kansantaudeiksemme. Yhä useampi haluaa paeta eläkkeelle, koska ei jaksa kovenevien vaatimusten puristuksessa. Mielenterveysongelmat ovat nousseet työkyvyttömyyden yleisimmäksi syyksi. Viime vuonna normaalille vanhuuseläkkeelle jäi 28 000 ihmistä, työkyvyttömyyseläkkeelle peräti 21 000 ihmistä. Keskimääräinen eläköitymisikä laskee nimenomaan tämän ansiosta, koska työkyvyttömäksi jäävien keski-ikä oli vain 50,3 vuotta. Yhä nuoremmat haaveilevat ajasta, jolloin voisivat tehdä, mitä todella haluavat. Onko työstä tullut kirous? Ja pitääkö paikkansa, että jos työ olisi herkkua, herrat sen tekisivät?



