Eräässä koulutustilaisuudessa pyysin osanottajia kirjoittamaan paperilapulle, minkälaisia pelkoja heillä on mielessään. Asioita, joista he eivät uskalla puhua ääneen: ”olen usein epävarma itsestäni, oman elämän suuret vaikeudet, ylinopeussakko, liian henkilökohtaiset kysymykset työporukassa, olen paniikinomainen jännittäjä, ettei tiedä jotakin tai kuinka vastenmielistä on joinain aamuina lähteä töihin, kun ei jaksaisi”…

Uupumus ja masennus ovat yleistyneet kansantaudeiksemme. Yhä useampi haluaa paeta eläkkeelle, koska ei jaksa kovenevien vaatimusten puristuksessa. Mielenterveysongelmat ovat nousseet työkyvyttömyyden yleisimmäksi syyksi. Viime vuonna normaalille vanhuuseläkkeelle jäi 28 000 ihmistä, työkyvyttömyyseläkkeelle peräti 21 000 ihmistä. Keskimääräinen eläköitymisikä laskee nimenomaan tämän ansiosta, koska työkyvyttömäksi jäävien keski-ikä oli vain 50,3 vuotta. Yhä nuoremmat haaveilevat ajasta, jolloin voisivat tehdä, mitä todella haluavat. Onko työstä tullut kirous? Ja pitääkö paikkansa, että jos työ olisi herkkua, herrat sen tekisivät?

***

Bertrand Russel kirjoitti 1930 ilmestyneessä kirjassaan onnen esteistä. Hänen mielestään kaiken takana on turhuuden tunne. Ihmisen luonnolliset tarpeet voidaan tyydyttää liian helposti. Ihminen on kuitenkin sopeutunut tiettyyn olemassaolon taistelun määrään. Kun hän rikkautensa avulla voi tyydyttää ponnistuksetta kaikki mielihalunsa, se seikka, ettei hänen elämässään ole ponnistusta, merkitsee oleellisen onnellisuuden tekijän puuttumista.

Rahalla on merkitystä vain tiettyyn rajaan saakka. Kun tuo mukavuusraja on ylitetty, se menettää merkityksensä ja tilalle on saatava jotain muuta. Tuo muu ei voi olla huvitusten perässä juoksemista. Elämä, joka on liian täynnä kiihottavia kokemuksia, on uuvuttavaa, koska silloin tarvitaan yhä väkevämpiä ärsykkeitä, jotta saavutettaisiin taas uusia väristyksiä. Tärkeintä olisi hänen mielestään oppia sietämään tavanomaista elämää, jopa ikävystymistä. Siihen pitäisi totuttaa jo nuorena.

Toki Russelkin myöntää, että liika työnteko estää onnellisuutta, mutta yhtä lailla liika huolien raahaaminen ja kateus: sen sijaan, että iloittaisiin siitä, mitä itsellä on, ollaan kateellisia siitä, mitä toisilla on. Filosofi itse totesi saavuttaneensa onnellisuuden luopumalla mahdottomiksi havaitsemistaan tavoitteista, mutta tärkeimmäksi tekijäksi hän mainitsi sen, että hän ajatteli yhä vähemmän itseään.

Miksikö toin Russelin esille? Koen, että tarvitsemme näkökulman vaihdosta. Tutkijoinakin olemme keskittyneet tyytymättömyyden etsimiseen ja toistelemme voimattomina ilmapiirikartoitusten surkeita tuloksia sen sijaan, että hakisimme työnilon aineksia!

Stressikin voi olla positiivista johonkin rajaan, koska onnellisuuden valloittamiseksi on ponnisteltava. Mutta samalla on siedettävä myös yksitoikkoista pakertamista: työ ei voi aina olla juhlaa tai huippusuoritusta niin kuin ei elämäkään. Ristiriidat ja hämmennys tarjoavat meille kasvualustan, joka pakottaa meitä liikkeelle ja tarjoaa uudistumisen mahdollisuuksia. Viisautta on tunnistaa se, mitä ei voi muuttaa, koska kaikilla asioilla on olemassa tietyt reunaehtonsa. Mutta on myös paljon asioita, joihin voimme yhdessä vaikuttaa nostamalla ne päivänvaloon!

***

Näin joulun kynnyksellä: tehkäämme toisillemme, mitä haluaisimme itsellemme tehtävän. Pieni hymy, tervehdys, kiinnostuminen toisen asioista, kuunteleminen, auttaminen. Yhtenä pimeänä aamuna kyynärsauvoja terveyskeskuksesta hakiessani tarjosin käteni vanhalle rouvalle ja talutin hänet jäätikköisen tien yli. Hän kiitti sanomalla, ettei millään olisi selvinnyt ilman minua. Tulin äärettömän onnelliseksi.