Tunteikas kohtaaminen

Emme voineet olla halaamatta, koronasta viis, kun välissä on 50 vuotta ja kokoveljemme näkee velipuolemme ensimmäisen kerran. Omenapuiden juurella auringon helottaessa pelottomasti siniseltä taivaalta ja paljastaen iän myötä kertyneet ryppymme. Jännittää. Olemme lähetelleet tässä välissä vain joulukortteja.

Keittiöpöydän ääreen hän meidät johdattaa, koska siellä on paras puhua. Hiljaista aluksi. Muistelemme sisareni kanssa ensimmäistä ja ainoaa näkemistämme, jolloin liftasimme Loviisaan ottaaksemme selvää isän kuoleman jälkeen perukirjoituksessa löytämästämme veljestä. Samalla reissulla kävimme muuten eka kertaa elämässämme Helsingissä katsomassa Olympiastadionia.

Poliisilaitokselta kyselimme osoitteen sijaintia, silloin ei ollut netistä tietoakaan. Poliisit tiesivät heti henkilönkin, mikä alkoi epäilyttää sieltä lähdettyämme. Niinpä sisareni meni uudestaan tivaamaan, oliko veljemme tuttu siitä, että oli aina putkassa? Ei, hän on tunnettu urheilija lehdistäkin, he rauhoittelivat.

Nyt hän asuu yksin samassa talossa. Omaishoitajana hän saatteli Alzheimerista kärsineen vaimonsa hautaan tänä kesänä. Hänen on vain yksi serkku, joka tulee kesäisin Sveitsistä heidän entiseen samalla tontilla sijaitsevaan kotitaloonsa, ja poika, jolla on kaksi lasta. Tytär on kuollut. Kerromme suvustamme ja hänelle tuli moninkertaisesti uusia sukulaisia.

Pöydän ääressä tutustuimme toistemme elämään. Yritän etsiä isää hänen kasvoistaan: hänellä ja veljellämme ovat ainakin samanlaiset kulmakarvat. Isä oli mennyt naimisiin hänen äitinsä kanssa 1943 ja eronnut 1947. Olin etsinyt erilaisia papereita arkistoista. Tätä ei hän tiennyt, eikä myöskään sitä, että isä oli maksanut elatusmaksuja. Hänen äitinsä oli vaiennut kaikesta eikä isämme ollut antanut mitään elonmerkkejä itsestään eläessään. Hänellä ei ollut muita muistoja kuin kolme pikkuriikkistä kuvaa isästämme, painijana ja sotilaana, neljäs isoin sotilaspukuinen valokuva oli esillä pölyttyneenä lipaston päällä pikkuisten posliinienkelten seassa. Sen hän arveli otetun läheisellä Ketunkalliolla.

Hän oli urheillut kuten isäkin. Palkintokaappi oli vielä tallella pokaaleja pullollaan. Isämme paini, hän juoksi. Hän oli vapaaehtoistyönä ajanut latuja urheiluseuran puitteissa yli 30 vuotta ja saanut siitä palkkioksi opetusministeriön myöntämän mitalin sekä koppuraiset ja kivistävät sormet. Mutta myös hyvän mielen.

Hän oli istuttanut pihaan pelargonioita, begonioita, samettikukkia ja petunioita ja nyppi kuihtuneita kukkia siinä pihalla ollessamme. Hän oli tehnyt jo 25 litraa mehua Mehu-Maijalla, minä olen paljon jäljessä, ja viljeli tomaatteja ja kurkkuja, joita halusi antaa mukaankin.

Hän ei ollut saanut käydä kouluja kuten me, vaan oli tehnyt elämäntyönsä Rauma-Repolalla satamassa, kunnes oli yli 30 vuoden jälkeen joutunut yt-neuvottelujen jälkeen irtisanotuksi. Kysyin, oliko hän katkera isällämme. En, hän totesi. Hänen äitinsä oli mennyt uudestaan naimisiin ja hänellä oli isä.

Hienoa, että saimme aikaiseksi kohtaamisen, sisareni ansiosta, vaikka mielenliikutus imikin voimat ja sai pääni pakottamaan. Kuinka monella onkaan samankaltaisia salaisuuksia; sukututkimuskursseillakin niin moni etsii isäänsä ja sukulaisiaan.

On tärkeätä tuntea juurensa ja salaisuutensa, synkätkin, ja puhua niistä. ”Mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee yhden kannettavaksi, taakkasiirtymäksi, jopa seuraaville sukupolville. Vaikeneminen voi pahimmillaan tuoda elämään kärsimystä ja sairastuttaa.” Näin on todennut psykoanalyytikko Martti Siirala. Ihan varmasti pidämme nyt paremmin yhteyttä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *