Avasin hiljattain luennon kysymällä, minkälaisia tähtihetkiä kuulijoilla oli ollut viime päivinä. Syvä hiljaisuus, katseeni porautui yhteen rouvaan. Hän katsoi minua silmiin, joten uskalsin kysyä, sinulla on jotain kerrottavaa?
– On, hän sanoi, mutta sortui kyyneliin. Lopulta hän sai sanotuksi, että hän ei osaa lainkaan laulaa, hän kyllä innokkaasti rallatteli lapsena ja pitää musiikista. Sukulaistätikin oli sanonut ääneen kaikille, ettei Marja osaa laulaa. Hänen laulunumeronsa oli ollut kuutonen. Silti hän on aina haaveillut, että voisi kuunnella Sibelius-viulukilpailun päätöskonsertin paikan päällä. Ja nyt hän oli toteuttanut vuosikymmenten unelmansa.
Tämä tuli minulle mieleen, kun kävimme eilen illalla katsomassa elokuvan Margueritesta, joka halusi intohimoisesti laulaa, vieläpä vaativia ooppera-aarioita. Elokuva perustui tositarinaan naisesta, jolla oli karmea lauluääni. Ja niin hän tekikin: lauloi isoille ja pienille yleisöille tietämättä, miltä ääni kuulosti muista.
Elokuva kosketti, ehkäpä juuri siksi, että itsekin olen halunnut laulaa kuutosen koulunumerosta viis ja vieläpä vaikean Chydeniuksen säveltämän Hän lupasi sun viedä. Haluan testata, oppiiko ihminen laulamaan. Toki sitäkin pohdin, pitääkö ihmisen unelmoida kaikenlaista, josta ehkä muut kärsivät, mutteivät ilkeä sanoa ihmiselle itselleen? Mutta juuri se hetki, jolloin Marguerite halutaan ”parantaa” laulamisesta panemalla hänet kuulemaan äänitettyä omaa lauluaan, tappaa. Se vie unelmilta pohjan ja samalla elämän.
Elokuvan jälkeen päätin, en enää ikinä laula. Hyvästi Almost Singers, meidän laulutaidottomien ”kuoro”, jonka perustin runsas vuosi sitten! Käveltiin autoon, keskusteltiin Jussin kanssa, mikä elokuvassa oikein toi kyynelet silmiin? Sen jälkeen: minä treenaan entistä enempi. Elämä ilman unelmia on kuollutta elämää.
Siispä haaveillaan. Kerran keskustelimme taitelija Outi Heiskasen kanssa grafiikanpajassa. Hänen elämänfilosofianaan on, että jokainen voi omalla tavallaan osallistua, luoda ja rakentaa maailmaa. Hän sanoi itse olevansa anarkisti, arjen HAArukoista, VEItsistä ja LUsikoista syntyy haaveilu. Hän näytti minulle kävelyä aleksander-tekniikalla: jalat tukevasti maassa töpöttäen, mutta pää kiinni pilvissä.
Juuri nyt on sopiva hetki tehdä toiveista totta. Tarvitsemme myös tukea unelmiemme toteuttamiseen, orastavat pienet toiveet toteutuvat paremmin, kun ympärillä on auttavaisia ihmisiä. Mutta ilman opettelemista on vaikea onnistua. Marguerite hommasi opettajankin. Siispä, mitä tietoa, taitoa ja tukea tarvitset? Mikä on ensimmäinen askel? Miten palkitset itseäsi sen ottamisesta?
Siispä jokaiselle ystävälle valoa, iloa ja toiveikkuutta omien unelmien toteuttamiseen! Autetaan siinä toisiamme!