Tavallisen elämän ylistys

Mies tuli Kangasalan torilla vastaan ja kysyi: Haluatko kieloja, ilmaiseksi? Toki! Hän tökkäsi muovipussistaan loput kielot käteeni. Haluan levittää positiivisuutta, mies totesi. Iloteon edellisenä kohteena oli ollut pyörätuolissa istuva mies. Nyt kielot tuoksuvat nenäni edessä.

Tällaiset teot ilahduttavat, erityisesti poikkeusoloissa. Olemme muutenkin havahtuneet huomaamaan elämän tärkeimpien, niin tavallisten asioiden merkityksen: perheen, kodin ja ystävien. Puutarhalla kerrottiin, että kaikki kasvihuonekasvit on myyty ja muitakin taimia, joita normaalisti olisi juhannuksenakin jäljellä. Kesämökit käyvät kaupaksi, sellaisetkin, joissa joutuu kantamaan veden sisälle ja käymään ulkohuusissa.

Olemme selvinneet etukäteen mahdottomiksi arvioiduista asioista kuten jatkuvista etätöistä, opetuksesta ja karanteeninomaisista olosuhteista. Otimme pikkumiehet vanhemmiltaan meille hetkeksi, jotta he voisivat hiukan huokaista ja keskittyä etätöihinsä. Olimme kaikki olleet hyvin eristyksissä jo viikkoja, joten käytimme järkeämme vaikkakin huonolla omallatunnolla.

Varhaiskasvatuksessa olevalla pikkumiehellä oli opetustuokio Teams-sovelluksella, joka hänelle oli asennettu juuri hankittuun puhelimeen. Se hänen piti saada vasta syksyllä kouluun mennessä, mutta oli jo nyt tilannetta helpottamassa yhteydenpitoa kavereihin.

Ilokseni sain seurata opetusta, koska pikkumies ehdottomasti halusi kokeilla, miten voi peilata tuokion television kuvaruudulle puhelimesta. Opettaja kertoi erilaisista tunteista, mitä varten lapsille näytettiin vihainen, iloinen ja surullinen nalle.

  • Minkälainen tunnetila teillä oli tänä aamuna? hän kysyi.
  • En tiedä, vastasi eräs poika hämillään.
  • Olen ärtynyt, tämä on ihan tyhmää, kauniilla veden äärellä olevalla terassilla istunut poika tuumi äkäisesti.
  • Minä olen iloinen. En olisi uskonut pääseväni mummu-vaarilaan. Täällä kuitenkin olen ja olen saanut karkkeja joka päivä, vastasi meidän esikoululaisemme.

Hupsista, eiväthän suklaakiisseli ja jäätelö ole karkkeja? Ihailin opettajaa, joka pysyi tyynenä ja jatkoi kivasti aiheen käsittelyä. Lopuksi hän toivotti lapset taas päiväkotiin seuraavalla viikolla. Pikkumiehemme ehdotti minulle, että jahka hän menee kotiin pikkuveljensä kanssa, voisimme pitää Teams-palaverin keskenämmekin. Mutta mummu, osaatko ladata sovelluksen koneellesi?

Olemme selvinneet poikkeusoloista, mutta emme varmaan kolhuitta. On alettu puhua etätyöapatiasta, kohtaamisen puutteen seurauksesta. Kaikki eivät ole voineet olla kotonaan, vaan tartuntaa peläten työpaikoillaan, vaikkapa sosiaali- ja terveysaloilla ja kaupoissa. Monet ikäihmiset ovat kokeneet olevansa kyllä valtion erityissuojeluksessa, mutta vankeina kotonaan tai hoitolaitoksissa.

Poikkeusolojen jälkeen normaali elämä tuntuu juhlalta. Toivottavasti sekin aika koittaa, mutta emme silloin unohda, kuinka tärkeätä on tavallinen elämä läheisineen ja kohtaamisineen. Ja että voimme tuoda voimia ventovieraidenkin elämään jakamalla kiitoksia, kehuja ja kielokimppuja ilman erikoisolosuhteitakin.

Kolumni Kangasalan Sanomissa 10.6.2020

Ps. Kävimme kolumnin ilmestymisen jälkeen pikkumiesten kanssa jäätelöllä Kangasalan torilla. Luokseni syöksyi pari viikkoa sitten minulle muovipussistaan kielokimpun antanut mies.
– Kiitos, sain ansiotonta arvonnousua! Mainitsit minut Kangasalan Sanomissa. Sitä ihmeteltiin kaveripiirissäkin.
Ostin hänellekin jäätelön. Suli hymyyn.
Kaiken kukkuraksi toinenkin lukijapalautteen antanut tuli moikkaamaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *