Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun kirjoitin ylioppilaaksi Vaalan lukiosta. Aika on mennyt siivillä. Kun katson peiliin, näen vieläkin saman tytön, joka kirjoitti päiväkirjaansa: ”Haluaisin suuremman sydämen, sellaisen, joka rakastaa kaikkia ihmisiä. Sellaisen, joka lämmöllään lievittää onnettomien hätää.”

Olen kiitollinen siitä, että kunnallinen keskikoulu mahdollista opintielle pääsyn. Se ei ollut tuolloin itsestäänselvyys. Kun isän kuolema meinasi tyssätä lukionkäyntini, sain vapautuksen sen maksuista.

Rehtorina oli tuolloin nuoria ymmärtävä Alfred Varkki. Kouludemokratia ja Teiniliitto olivat päivän sanoja. Saimme pitää kokouksiamme ikkunattomassa tilassa, jonka ristimme seksikopiksi. Siellä soitimme uusimpia levyjäkin eikä uloskaan tarvinnut välitunnilla lähteä. Teimme Vox-lehteä, jossa otimme kantaa rotusortoon, Biafran nälänhätään ja Vietnamin sotaan. Näin jälkikäteen voin vain ihmetellä rehtorimme avarakatseisuutta ja kannustamisen taitoja. Kiitoksia viivytetysti!

Monet olisivat halunneet minusta lääkäriä tai juristia, mutta itse haaveilin taiteellisesta ammatista. Kiertävä ammatinvalinnanohjaaja sanoi kuitenkin: hanki tyttö porvarillinen ammatti, taiteilla ehdit työsi ohessa. Niinpä hain kahteen yliopistoon papereiden perusteella. Pääsin Helsinkiin kansantaloustieteeseen ja Tampereelle tiedotusoppiin, josta valmistui toimittajia. Valitsin Tampereen, koska arvelin, että sieltä löytyy helpommin asunto kuin pääkaupungista.

Vasta syksyllä paljastui, että tietokone oli tehnyt virheen. Olisin päässyt ensisijaiseenkin toiveeseeni psykologiaan, johon minua pyydettiin vaihtamaan. En kuitenkaan suostunut, koska oppiaine alkoikin kiinnostaa. Ei tosin järkisyistä vaan siksi, että siellä tapasi niin monia televisiosta tuttuja. Tutorinani oli Alatalon Mikko, Rinteen Harri perehdytti minua bingoon ja Juicekin lauleskeli opiskelukavereideni kanssa.

Valmistuin tv-linjalta, mutta sama henkilö, joka oli suositellut minulle kunnon ammattia, otti minut ammatinvalinnanohjaajaksi Oulun työvoimatoimistoon. Niinpä aloitin psykologian ja kansantaloustieteenkin opinnot työni ohessa, koska tarvitsin niitä uudessa työssäni. Olin saanut matkaani ihanan kiharatukkapojan Tampereelta ja mennyt naimisiin hänen kanssaan. Lapset syntyivät Oulussa.

Matkamme jatkui kuitenkin Helsinkiin, jossa vastasin keskiasteen koulunuudistuksen oppilasvalintojen perusteista. Sieltä taas tiedotuspäälliköksi, koulutuspäälliköksi yliopistoon ja lopulta yksityiseen yritykseen, jossa innostuin jatko-opinnoista ja väittelin tohtoriksi kasvatustieteisiin. Olin perustanut yrityksenkin, jota pidin parikymmentä vuotta osin päätoimisestikin. Lopulta löysin itseni työhyvinvoinnin professorina Tampereella ja siinä tehtävässä olinkin kaikkein pisimpään, 11 vuotta.

Sainko toivomani suuren sydämen, jolla olen voinut helpottaa onnettomien hätää? Ehkä. Sain kerran kirjeen: ”Aamuisin istuessani maalaisbussissa matkatessa kohti työpaikkaa mieleeni muistuu, että taas olen unohtanut lähettää sinulle kiitokset. Siitä, kuinka olet rohkea ja aina vain jaksat innostaa ihmisiä etsimään iloa ja tekemään työtä työssä jaksamisensa hyväksi. Minulle – ujolle ja nyhverölle ihmiselle – sinun esimerkilläsi on ollut erityisen suuri merkitys. Syrjäseuduilta pääsimme muinoin tänne opiskelemaan ja kokemaan niin paljon. Siinä tuumiessani yhtenä aamuna totesin, että tämä se vasta virkistävää onkin, kun minulla on koko ajan vireillä oleva kiitos mielessäni. Tänä aamuna kuitenkin päätin, ehkäpä kiitosten olisi jo aika lähteä saajalleen:)”
 

Nuori, seuraa sinäkin omia unelmiasi ja intohimojasi opintoja etsiessäsi! Myös sattumalla on oma roolinsa eikä sekään ole kohtalokasta, vaan voi antaa aivan uuden yllättävän elämänpolun. Ole sitkeä; vaikket heti pääsekään tavoitteeseesi, sinulla on koko elämä aikaa.