Kangasalan Sanomat 9.3.2007.

Suomalaiset esimiehet pitävät tunteensa kurissa. Kiireen keskellä kyllä herää monia kiusallisia ja ahdistaviakin tunteita, mutta niitä ei saa näyttää. Työelämässä elää edelleen myytti siitä, että tunteellisuus on tehottomuuden merkki. Tunteet siis on olemassa, mutta ulospäin pitää olla tunteeton, jotta ei syyllistyisi akkain hömpötykseen. Tämä paljastui Mikael Saarisen tunneälyä koskevassa väitöstutkimuksessa, jossa hiljan olin vastaväittäjänä.

Tutkijan yhtenä tavoitteena oli selvittää, miten suomalaiset esimiehet pärjäävät tunneosaamisessa kansainvälisiin tuloksiin verrattuna. Tunneälyn hän määritteli kyvyksi tunnistaa, ilmaista, analysoida ja säädellä omia ja toistenkin tunteita erilaisissa tilanteissa.

Parhaat tulokset esimiehet saivat negatiivisten tunteiden, heikoimmat taas myönteisten tunteiden ilmaisemisessa. Kaiken kaikkiaan suomalaiset olivat keskimääräistä huonompia tunneälyn käytössä. Vastoin oletuksia tutkitut naiset eivät olleen yhtään miehiä parempia – liekö syynä ollut aineiston pienuus vai se, että esimieheksi pääsee vain miesmäisellä käyttäytymisellä? Ja kaiken huipuksi tutkitut asiantuntijat, jotka kouluttavat esimiehiä, olivat vielä heitäkin heikompia.

Me arvostamme pomoa, joka vetoaa tosiasioihin, hillitsee itsensä ja hallitsee halunsa. Mieleen juolahtaa tästä kiinnostava kysymys: jos jatkuvasti yrittää käyttää vain älyään, niin mahtavatko tunteet kuitenkin jossain elämän vaiheessa pirskahtaa pintaan automaattisesti – jopa kaoottisestikin? Nimeltä mainitsemattomia julkisuuden esimerkkejä kyllä viime ajoilta löytyy.

Mieleen muistuu myös eräs entinen esimieheni, joka vuosien jälkeen soitti minulle, kun ei oikein tiennyt, kenen kanssa olisi puhunut. Hän aloitti sanomalla, että hänellä oli ongelma. Intuitioni pani minut kysymään, että onkos sinulle käynyt kuin Lipposelle eli oletko rakastunut nuorempaan naishenkilöön (se kun on niin perin tavallista viisikymppiselle)? Hän hämmästeli, mistä tiesin, vaikka iässä erehdyinkin: se nainen oli häntä huomattavasti vanhempi. Hänen elämästään oli Saariselän reissun jälkeen tullut yhtä myllerrystä. Nenä oli käsitelty sairaalakuntoon ja häntä oli jahdattu kerrostalon takaa pyssylläkin – tuttavuuden aviomies oli ollut asialla.

Tämä kyseinen esimies oli ollut mielessäni järjenkäytön ja analyyttisyyden perikuva: hän suunnitteli elämänsä erittäin tarkasti eteenpäin. Milloin olisi missäkin asemassa ja ammatissa ja mitä opintoja niihin piti suorittaa lisää kunnes lopulta suoritti tohtorinkin tutkinnon.

***

Pitäisikö tästä nyt vetää sellainen johtopäätös, että lööpeiltä välttyäkseen tunteitaan kannattaisi opetella kuuntelemaan jatkuvasti eikä panna niitä komentamalla kuriin? Tällaiseen johtopäätökseen ainakin Mikael Saarinen päätyi.

Tunneaivot ovat kehittyneet ihmiselle kuitenkin ennen järkeä, joka löytyy vasta

myöhemmin kehittyneestä harmaasta aivojen osasta. Siitä syystä ihminen reagoi spontaanisti ensiksi tunteilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tunteiden pitäisi antaa hallitsemattomasti purkautua. Sen sijaan meidän pitäisi opetella ottamaan etäisyyttä tunteisiimme vaikkapa nukkumalla yön yli. Monelta välirikolta vältyttäisiin!

Ilo, suru, myötätunto, kateus jne. – ilman niitähän olisimme koneita. Tunteiden tunnistaminen ja rakentava ilmaiseminen helpottavat elämistä ja auttavat myös purkamaan paineita. Jos esimerkiksi jokin asia harmittaa, niin miksi sitä ei voisi sanoa ääneen? Entistä enempi tunteita voisi käyttää myös ajattelun tukena kiinnittämällä huomiota omaan sisäiseen puheeseen. Onko se höpöttäjä päässäsi sinua kannustava vai moittiva?

Toiset ihmiset ovat luontaisesti parempia kuin toiset tunneosaamisessa, mutta taitojaan voi tutkijoiden mielestä myös kehittää. Millään perinteisellä koulukonstilla se ei tietenkään onnistu, vaan siihenkin tarvittaisiin uusia tuulia mielenhallinnan alueelta.

”Mitä tapahtuisi siskoni jos alkaisit puhella itsellesi kuin ystävälle.”

(Irja Askola 1992)