Kangasalan Sanomat, 22.12.2006.
Työministeriön työolobarometrin ennakkotiedot tulivat taas julkisuuteen. Työelämässä on havaittavissa oireita kahtiajakautumisesta. Toisaalta palkansaajat kokevat työmarkkina-asemansa vahvistuneen enemmän kuin vuosiin. Kuitenkin omaa työtä koskevat vaikutusmahdollisuudet näyttävät vähentyvän ja pomotus lisääntyvän.
Kiirekään ei ole mihinkään kaikonnut, jos ei henkinen painekaan. Tarvitsisimme viikkoon 20 tuntia lisää. Työn mielekkyys on jo vuosia ollut alamäessä. Sen on uskottu johtuvan siitä, että kukaan ei voi olla varma, jatkuuko työ ensi vuonna. Vaikka kuinka yrittäisit sitoutua työnantajaasi ja kehittää työtäsi, niin siltikin työpaikkasi saattaa lakata olemasta.
Erityisesti kuntien työntekijät ilmoittavat tilanteensa huonontuneen: kahdeksan kymmenestä kokee tekevänsä työtään melko tai erittäin henkisesti rasittuneena. Erityisesti vaikutusmahdollisuudet ovat kaventuneet. Nähtävästi kuntien palvelurakenneuudistuskin lisää epävarmuutta. Muutoksia on tiedossa ja ensimmäiseksi tulee mieleen pelko: miten minulle käy?
Tilanne, jossa mikään ei tunnu riittävän eikä mistään voi olla varma, saa sydämemme takomaan, verenpaineen nousemaan ja vatsamme hapot sekaisin. Olemme silloin jatkuvassa hälytysvalmiudessa, jolloin elimistömme sekoaa. Pelon ja kiireen riepottelema ihminen ei jaksa olla luova ja tuottelias, vaan energiat kaikkoavat ja kyynisyys kasvaa. Se ei liene kenenkään etu. Masennus- ja vatsahappolääkkeiden kauppa tosin käy hurjaa kyytiä ja stressin on todettu myös lisäävän keskivartalolihavuutta ja kolesterolia.
Sen sijaan positiivinen stressi auttaa meitä skarppaamaan: se hälyttää elimistömme työhön, varustaa meidät ylimääräisellä energialla ja kun suoritus on ohi, tehoaineet poistuvat rasittamasta kehoamme. Silloin kuljemme työnilon ja innostuksen polkua.
***
Joulurauha julistetaan Suomen Turusta ja kesäpäivä alkaneeksi Kangasalta. Miksi emme siis kiinnittäisi huomiota työhyvinvointiinkin!
Ensi vuodeksi julistettakoon täten yleinen työrauha työpaikoille ja kaikkia kehotettakoon tätä rauhaa asiaankuuluvalla hartaudella kunnioittaman.
Keskusteltakoon kussakin työpaikassa, mikä lisäisi työhyvinvointia eikä keskityttäisi miettimään, mikä meillä mättää? Tai kyseltäköön mieluummin, miten epäkohdat saataisiin korjatuiksi kuin kuka niihin on syyllinen tai miksi näin on tapahtunut?
Älköön myöskään tehtäkö muutoksia pelkästään muodin vuoksi – keksintöjen syntymisvauhti pitää kyllä huolen, että muutoksia muutenkin riittää. Käytettäköön tervettä järkeä erilaisten ismien käytössä.
Samalla muistettakoon, että työhyvinvointi ei tarkoita vain keppijumpan lisäämistä tai sitä, että työporukka noukkisi yhdessä omenoita hampailla ämpäristä hengen kohdentamiseksi. Niitäkin voidaan tarvita, mutta ensiksi otettakoon tarkastelun kohteeksi organisaation tavoitteet ja kerrottakoon niistä kaikille. Se auttaisi priorisoimaan ja vähentäisi tulipalojen sammutusta.
Lisättäköön avoimuutta ja mieluummin kerrottakoon ikävätkin uutiset, koska huhut kuitenkin leviävät ja tekevät totuuttakin pahempaa jälkeä. Ja pulmatilanteissa otettakoon työntekijät yhteen ideoimaan ratkaisukeinoja.
Arvostettakoon jokaista työntekijää ja osoitettakoon se myös hänelle soveltuvin keinoin. Tuettakoon myös esimiestä ja annettakoon hänelle onnistumisen mahdollisuus eikä vain arvioitako erilaisin palauttein ja syytettäkö epätasapuolisesta kohtelusta.
Miettiköön kukin myös omassa päässään, mitä itse voisi tehdä hyvinvointinsa eteen? Voisiko jättää seläntakapuheet ja opetella myös kyselemään, jos kokee jääneensä tiedon suhteen paitsioon? Voisiko luopua täydellisyyden tavoittelusta ja liiasta kiltteydestä opettelemalla sanomaan EI.
Älköönkä kukaan tehkö työtään vain hampaat irvessä, vaan höystäen huumorilla.
Ja kuka työnantaja tämän työrauhan rikkoo, niin raskauttavien asianhaarain vallitessa älköön hänelle annettako hyviä ja tunnollisia työntekijöitä tulevaisuudessa, vaan työvoimapula. Kuka työntekijä omalta osaltaan tämän rikkoo, kärsiköön omissa nahoissaan.
Lopuksi toivotan kaikille ratkirauhallista työvuotta!