Suorittava sukupolvi

Elämässä pitää olla hauskaa eikä se saa olla vain yhtä suorittamista ja pääministeriyttä. Totta, pääministeri Sanna Marin osui naulankantaan: uskomuksia on ravisteltava. Ja kukapa sen parhaiten tekisi kuin uuden sukupolven edustaja. Myönnän kuuluvani suorittavaan sukupolveen ja teknisesti ikäni puolesta olen boomer. Eikä se ole pahasta, tunteiden ilmaisussani toki saattaa olla puutteita.

Kolumni Kangasalan Sanomissa 20.10.

Sain kutsun Vaalan lukion 60-vuotisjuhliin pitämään riemuylioppilaan eli 50 vuotta sitten ylioppilaaksi kirjoittaneen puhetta. Matkustaako vai ei? On se pitkä matka, ehkä jo luntakin maassa. Ja mieheni: kävimmehän siellä jo kesällä höyrylaivaristeilyllä.

Serkkuni vaimo jo tiedusteli, täällä huhutaan sinun tulevan puhujaksi lukioon. Hän oli kuullut siitä it-kurssillaan. Tästä imarreltuna vastasin kutsuun myöntävästi. Jättäisinkö käyttämättä vanhojen luokkakavereiden ja mahdollisten opettajienkin tapaamista!

Jos ei autolla, niin junakin sinne kulkee, huomasin! Sisartani ei tarvinnut paljoa houkutella mukaan. Tilasimme junaliput ja läksimme matkaan. Oli outoa istua hytissä miltei kahden vuoden jälkeen, mutta niin helppoa. 5,5 tuntia ja olimme perillä. Sisareni tekeillä ollut norjanpusero edistyi ja minä sain kirjoitettua lausunnon sote-alan hyvinvointia koskevasta väitöstutkimuksesta.

Serkkumme oli vastassa asemalla. Hän kierrätti meitä kirkonkylällä paikoissa, joissa olimme lukioaikana pitäneet kortteeria. Uusi koulukeskus oli rakennettu lukion kylkeen. Oulujärven ranta-alue oli kokenut uudelleensyntymisen: uskomattoman hieno paikka asua ja katsella sisämeren selkää revontulilla.

Miesväki oli jo saanut viisi hirveä, joten herkkuruokaakin oli muistelujen ohessa tarjolla. Pirtinpöytä oli ihan samanlainen kuin lapsuudessa tätini kutsuessa pottulounaalle kello 9. Maatalossa herättiin varhain.

Puolukkasankot ulkoportailla kertoivat, että kerätty oli. Eikä mitään pikkumääriä. Muistin äitini moton: elämässä pärjää, kun tekee kovasti työtä, kouluttautuu ja nauraa. Ja jos ei ole mitään oikeaa työtä, niin ottaa käteen virkkuukoukun tai menee marjaan.

Virkkuu- ja marjasuorituksien vertailu sai huippunsa seuraavana päivänä Oulussa, jossa yövyimme yhden yön toisella serkulla. Hän esitteli käsitöitä pursuavaa kaappiaan. Virkkaamisesta innostuneena hän oli tuottanut satamäärin sydämiä ja lumihiutaleita, jotka voi ripustaa vaikkapa joulukuuseen tai antaa lahjaksi. Liinoja. Villasukkia kymmeniä pareja. Ja niin edelleen!

Entä marjapuoli. Hän on lunastanut toisen sisarensa kanssa lapsuudenkotinsa Kovalan, joka on ollut äitinikin koti. Siellä he viljelevät eläkkeellä mansikoita, joita oli poimittu 400 litraa, ja vadelmia 200 litraa. Puolukoita oli toinen serkuista poiminut 33 sankkoa.

Minä jään kyllä hännille 10 mustikkasankolla ja samalla määrällä puolukoita. Vadelmia sain vain 4 sankkoa, karpaloita 1,5 sankkoa ja hilloja 2 sankkoa.

Meidän suvussamme lasketaan. Sankot ovat ansioituneisuuden mitta ja hillat eli lakat puolestaan rakkauden ylin ilmentymä. Kun emme sanoin osaa ilmaista tunteitamme, niin sitten teemme sen tuomalla hilloja kuten enonikin äidin kuolinvuoteelle. -Tuonpa siskolikalle syötävää! Ne olivat kyllä ylivuotisia, mutta silti.

Huomaan, kaikki pohjoisen serkkumme ovat perineet äidinmaidossaan suorittamisen. Vähintäänkin marjasuorittamisen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *