Kangasalan Sanomat, 17.11.2006.

Kaikki alkoi siitä, kun näin yöllä painajaisunen. Minun oli määrä olla yhdeksältä aamulla Turussa, jossa 150 osanottajaa odotti päivän kestävää opetuspakettia jaksamisesta. Unessa makasin kuitenkin auditorion lattialla. Siispä taisin olla pökertynyt tärkeällä hetkellä. Miten kävisi tilaisuuden? Huomasin, että järjestäjät olivat keksineet äkkiä tilalle jotakin ylimääräistä ohjelmaa.

***

Todellisuus oli aamulla painajaista pahempi: lunta pursusi joka paikasta. Hyvä, että ulko-ovi edes aukesi. Mies meni viideltä lumitöihin, jotta saisin auton tallista. Jo Sarastuksentiellä sydän takoi villisti: auto heittelehti tuntui, ettei pääse mihinkään. Jotenkuten selvisin ysitielle, mutta pyyhkimet olivat jo lumisoseessa. Yhtäkkiä valot sammuivat ja ikkuna tuli täysin sumeaksi. Sain ohjattua tien sivuun, sumuvalot kuitenkin paloivat. En nähnyt sytyttää edes hätävilkkua. Lumiaura pysähtyi muutaman metrin päähän taakseni ja valaisi sen verran, että näin hätävilkun. Samassa valotkin palasivat.

Taas hetken päästä piti pysähtyä sulkia putsaamaan. On pakko mennä junalla, hyvä jos edes rautatieasemalle selviäisi hengissä, ajattelin. Siellä vasta hullunmylly odotti. Pendolino lähti kyllä Helsinkiin, muttei päässyt kuin sata metriä. Turun juna oli sen takana. Kuulutuksessa sanottiin, että Tampereen rautatieasema on täysin jumissa. Kaikki valotaulut sammuivat.

Sain ennen kahdeksaa kiinni tilaisuuden järjestäjän, joka järkyttyi ja toivoi, että tulisin taksilla, koska peruutus ei tuntunut hyvältä. Hän aikoi yrittää Isä Mitroa kiinni, josko tämä pääsisi nopeammin Turkuun Nuuksiosta ja aloittaisi, vaikka hänen piti esiintyä vasta iltapäivällä.

Siispä taksijonoon. Joku sanoi jonossa, että tunnin odotus. Yhtäkkiä näin Rautatienkadulla bussin, jossa luki Turku Ekspress. Se ehti lähteä pysäkiltä, mutta harpoin huitoen sitä kohti ja se ottikin minut keskeltä katua kyytiin. Vasta Huittisista sain taksin loppumatkaksi. Aikaa kului 5 tuntia ja 15 minuuttia.

Sillä välin isä Mitro oli tavoitettu suihkusta ja hän oli hyväntahtoisena luvannutkin lähteä heti liikkeelle taksilla. Kiireisestä lähdöstä kertoivat kalossi toisessa ja tavallinen kenkä nauhat auki toisessa jalassa. Sydänleikkaustoipilaalta olivat jääneet lääkkeet siinä hötäkässä kotiin. Onneksi olivat reseptit mukana ja kaikkeen tottuneet koulutustilaisuuden järjestäjät kävivät niillä hakemassa hänelle rohtoja, ettei olisi tapahtunut jotakin vielä dramaattisempaa. Isä muuten lupasi tuurata minua muulloinkin!

***

Entäs miten paluumatka sujui? Päädyin junaan, joka oli kuin olikin myöhässä, mutta saapui myöhään illalla kuitenkin Tampereelle. Autoni oli seissyt rautatieaseman parkissa ja oli lumessa. Minulla ei ollut vielä edes harjaa autossa. Niinpä takakontista löytyneellä rätillä sain sen pahimmasta kuorrutuksesta. Kuljettajan puoleiset ovet eivät tietenkään auenneet, joten jouduin kömpimään repsikan puolelta sisään. Auto käynnistyi, mutta eihän se hievahtanutkaan, koska oli jäätynyt maahan kiinni. Niinpä taas repsikan puolelta ulos ja renkaiden edestä lunta korkokengillä hakkaamaan. Ja taas sisälle. Aikani edes takaisin nitkuteltuani se hytkähti lopulta liikkeelle.

Seuraava haaste oli parkkipaikalta ulospääsy. Ikkunahan ei tietenkään auennut, joten taas nelinkontin vaihdetangon yli ulos maksulipuketta laitteeseen tunkemaan. Mutta eihän se enää kelvannut ja puomi pysyi kiinni. Adrenaliinitkin alkoivat jo kiehua ja painoin nappia epätoivoisena: päästäkää minut ulos! Miehen ääni kaiuttimesta totesi, että ajakaa lähemmäs puomia, kyllä se sitten aukeaa. -En varmasti mene enää autoon väärästä ovesta, se on nyt parasta avata se puomi ja heti! –Taitaa olla parasta totella, sanoi ääni alistuneesti ja puomi nousi ylös.

Ja vielä ennen Ruutanaa kaikki sisävalot paukahtivat yhtäkkiä palamaan. Kuljettajan puoleinen takaovi oli nyt sulanut ja repsotti aukinaisena. Siinä vaiheessa purskahdin itkuun ja matelin juhlavalaistuksessa kotipihaan.