Elämänilon jäljillä: etsi valoa

Eteemme vyöryy jatkuvalla syötöllä negatiivisia uutisia. Uupumusta. Fyysinenkään rasitus ei ole helpottanut. Joka päivä 10 henkilöä jää masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Koulussa ja työpaikoilla kiusataan. Korona-aika toi pahoinvointilisänsä: tylsistymisen etätöissä ja taudin tarttumisen pelon ja kovan kiireen lähitöissä. Ja yksinäisyyden eritoten vanhuksille.

Entäpä jos katsommekin maailmaa väärillä silmälaseilla? Havaitsemme ensiksi ongelmat kuten olemme vuosituhannet tehneet selvitäksemme elossa. Auttaisiko näkökulman vaihtaminen niin, että alkaisimme etsiä sitä, mikä on hyvin ja vahvaa? Rentoutuneina keksisimme ongelmiimme paremmin ratkaisuja.

Juuri nyt on hyvä tilaisuus tuulettaa luutuneita ajattelu- ja toimintatapoja. Pandemia sen mahdollisti: pakon edessä saatoimmekin alkaa tehdä esimerkiksi etätöitä.

Valoa alkaa löytyä, kun nostaa katseensa omista murheista arjen pieniin iloihin. Yhtenä päivänä lähdin vesitornilta hiihtämään asemalle, sieltä metsän halki Ruutanaan ja koulun pihan läpi Vesijärven kautta kotiin.

Lumihuurteisessa metsässä linnut lauloivat pakkasesta piittaamatta. Latukin oli mitä parhain. Myöhempää keski-ikää oleva rouva ohitti minut hippulat vinkuen luistelutyylillä. Täällä onkin ihana ilma! huikkasi mennessään.

Koulun pihalla oli paljon potkureita. Ne toivat mieleen omat koulumatkani, jotka taitettiin talvisin kelkalla tai suksilla. Kuinka usein varpaat ja kädet olivatkaan jäässä paukkupakkasesta!

Eräs tyttö käveli sukset kainalossa vastaan ja varoitteli: ladulla on kyllä koululaisia, sinun on siellä hankala hiihtää. Ei ollut! Katselin parin pikkupojan hurjaa menoa. Näin vain teidän kantapäiden vilahdukset, menitte tosi lujaa! kehuin heitä vihdoin tavoittaessani.

Vastaantulevat tervehtivät. Pienimmät päiväkotilaiset pyllähtelivät järvellä sotkeutuessaan suksiinsa. Kysyin isommilta, mitä kuuluu? Hyvää, punaposket vastasivat. On kivaa! Ei kyllä oikein luista, joku tuumi. Kiittelin mukana hiihtäviä opettajiakin, teillä on hyvin kohteliaita lapsia. Ilahtuivat.

Tänään heräsin kukonlaulun aikaan. Mitäpä enää petiin! Aamupala, autoon ja avantoon. Kävin yhtenä päivänä hakemassa Vesaniemen pukukopin avaimen. Ovi ei meinannut aueta. Väännä hitaasti, kertoi ohje. Sesam, jo aukesi. Otin varmuuden vuoksi auton avaimenkin laiturille siltä varalta, etten pääsisikään koppiin. Voisin ainakin hurauttaa kotiin uimapuvussani.

Ovessa olikin avainnippu järvestä noustuani. Kaksi iloista rouvaa riisuutui siellä. Kerroin ovihuoleni. He olivat jääneet vanhan pukuhuoneen ulkopuolelle vuosia sitten. Heidän ei auttanut kuin lähteä paljaaltaan lähellä asuvan tutun luokse, jolla oli avain. Mikä näky! he nauroivat. Tulin hyvälle mielelle.

Tällä viikolla ilmestyy uusi kirjani, jossa etsin elämänilon salaisuutta. Tampereen yliopiston tutkijat ovat saaneet jo elottoman materiaalinkin oppimaan valon avulla. Niinpä uskon, että ihminenkin voi oppia elämäniloa. Valo löytyy arjesta, ei mistään erikoisesta. Sen avulla kestää paremmin pimeyttäkin.

Kolumni Kangasalan Sanomat 9.2.2022 https://kangasalansanomat.fi/kolumni-elamanilon-jaljilla-valoa-alkaa-loytya-kun-nostaa-katseensa-omista-murheista-arjen-pieniin-iloihin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.