Yritysjohtaja koki olevansa vain kuori

Pasi Sillanpään rehellinen avautuminen blogissaan http://blogit.image.fi/analoginenaivokylpy/henkilokohtainen-tilitys/ toi mieleeni erään koulutustilanteen, jossa olin ottanut esille aktiivisuuden oman elämän muutoksissa. Puhuin ”silmälaseistamme”, joiden välityksellä poimimme maailmasta havaintoja ja tulkitsemme niitä. Laseissa on erilaisia taittovirheitä ja siksi jokaisella on omat tyypilliset hiostajat, jotka voivat saada aikaan stressiä tai lisätä sitä. Ne panevat myös elämään sellaista elämää, joka ei ole omannäköistä ja estävät ihmistä käyttämästä kaikkea potentiaaliaan.

Tällaisia hiostajia, rajoittavia uskomuksia, voivat olla:

  • kiireen pitäminen; olemme kärsimättömiä, elämme kalenterillemme emmekä jouda keskittymään yksityiskohtiin; puhua papatamme kuin konekiväärit ja siirrämme kiireen tunnun myös vapaa-aikaamme
  • täydellisyys; haluamme tehdä asiat viimeisen päälle ja ennakoida kaiken mahdollisen; voimme harvoin olla tyytyväisiä omaan itseemme, koska meillä ei koskaan ole riittävästi tietoa päätöksenteon pohjaksi
  • miellyttäminen; meidän on oltava koko ajan varpaillamme, emme uskalla kieltäytyä mistään ja sanoa eitä; kilttiys liittyy hyvin usein tähän hiostajaan
  • vahvuus; menemme läpi harmaan kiven, mutta unohdamme tunteemme
  • kielteisyys; näemme koko ajan ongelmia ympärillämme ja siksi stressihormonit jylläävät kaiken aikaa elimistössämme.

50-vuotias yritysjohtaja halusi puheenvuoron ja kuvasi tilaansa: ”Olin vain kuori, kuivettunut nahka, joka ei tuntenut mitään. Olin saavuttanut kaiken, oli näköalapaikka, oli hyvät edut ja hyvä palkka, mutta minulla ei sisälläni ollut mitään semmoista, mistä olin iloinnut ja nauttinut.” Kaiken tämän johtaja oli saanut palkaksi vuosikymmenten uurastuksesta, tunnollisesta työnteosta ja valtavista henkilökohtaisista satsauksista.

Yritysjohtaja oli kuitenkin sen verran järjissään, että alkoi pohtia, mitä tilanteelle voisi tehdä? Hyvänä apuna oli jesuiitta de Mellon kirja Havahtuminen. Myös Tommy Hellstenin kirjoittama Saat sen mistä luovut vaikutti häneen suuresti. Hän meni jopa terapiaan päästäkseen paremmin selville itsestään.

Johtaja oli menettänyt isänsä ollessaan hyvin nuori. Esikoisena ja perheen ainoana poikana hänen oli pitänyt olla vahva ja tukea äitiään. Hän muisti vieläkin Pohjanmaalla sijaitsevan kotinsa avaimenreiän, josta hän äitinsä pyynnöstä oli katsellut raitilla kulkijoita. Taloon oli isolta tieltä  johtanut pelltoaukean läpi sivutie. Poikkeisiko joku heille? Mahtoivatko tulijat olla hyvissä aikeissa? Ja sama näennäinen vahvuus oli jatkunut, kunnes hän ei enää tuntenut mitään.

Ulkoapäin kaikki näytti hyvältä, mutta hän ei itse tiennyt, mitä halusi. Hän oli ollut ulkoa ohjautuva ja suorituskeskeinen: hyvä koulussa ja hyvä uralla etenijä. Askeleet kohti sisältäpäin ohjautumista olivat hitaita, mutta tänä päivänä hän voi hyvin. Kiitos ristiriidan tai särön, joka pani hänet tutkimaan omaa mieltään!

Minä – riikinkukkona pingviinien maassa?

Itsekin jouduin tilanteeseen määräaikaisena professorina ollessani, jossa mikään ei tuntunut riittävän. Rahaa omaan ja tiimin palkkaan ja uuteen oppiaineeseen oli hankittava: kierrettävä ympäri Suomea luennoimassa ja väsättävä loputtomia tutkimushakemuksia. Koin, etten saanut hirveästi tukea yliopiston muulta väeltä, olin omasta mielestäni eräänlainen valeprofessori. Muut saivat rahansa perusvoimavaroista. Pikku hiljaa ainoa arvostuksen lähde oli se, että kirjoitti artikkeleita tieteellisiin julkaisuihin. Ja minä kun halusin vaikuttaa yhteiskuntaan.

Olin lähellä burn outia, fyysiset oireetkin jo varoittelivat jatkamasta samaa rataa. Myös itsesääliä oli mukana, olinhan aina kestänyt, kärsinyt, taistellut ja voittanut. Sisälläni puhui äitini Aune, joka oli antanut normit, miten kiltti tyttö pärjää pahassa maailmassa. Opit olivat tepsineet hänen kohdallaan: köyhistä oloista oli lähdettävä maailmalle ja ansaittava leipänsä. Hymyssä suin, ei kannattanut kertoa, mitä sisällä tuntee. Ja pussata ei saa kenenkään nähden. Ja niin hän sinnitteli, isäni kuoltua perusti oman baarinsa ja pärjäsi, ansaitsi meille opiskelurahat, että saatiin parempaa elämää. Hän ei vain itse ehtinyt sitä näkemään…

Tavoittelin täydellisyyttä enkä voinut ymmärtää, miksi se ei nyt tepsinyt. Miksei yliopiston johdossa todellakaan ymmärretty, miten tärkeätä työhyvinvointi olisi tulevaisuuden strategisesta näkökulmasta!

Olin kerran aikaisemmin saanut itselleni lähtiäislahjaksi kirjan Riikinkukkona pingviinien maassa, jonka tärkein oppi oli: et yksin jaksa ponnistella saadaksesi aikaan muutoksia, vaan tarvitset toisia kaltaisiasi rinnallesi. On lähdettävä matkaan, etsimään uusia mahdollisuuksia. Siksi minulle ainoa vaihtoehto oli irtiotto. Ja sen tein, en ole katunut ratkaisuani. Olen ollut aina matkalla, etsinyt vaikuttamisen keinoja, mutta itseään ei kannata kadottaa. Maailmaa voi parantaa monella tapaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *