Hinkusin juoksulenkille, mutta ulkona myrskysi. Jussi vei minut autolla kymmenen kilsan päähän, jossa tuuli jäisi selän taakse -ainakin suuremmaksi osaksi. Vahojärventie on tosi mäkinen, mutta suurempi haaste oli, kun tätä tietä körryytteli vanha auto, pysähtyi eteeni ja etuikkunaa veivattiin alas.
– Mihinkähän tämä tie vie, sieltä kysyttiin huonolla suomenkielellä. Miehellä oli tatuointeja ja autoa ajava rouva näytti aika kulahtaneelta.
– Mihinkäs te haluatte mennä, kysyin. Ja päässäni jo risteili, että kuinka tästä nyt ikinä selviää?
– No mihin tämä tie vie, hän yritti jatkaa.
Kerroin sen menevän Kuruntielle, mutta että Parkanon suuntaan heidän autonsa nokka kuitenkin näyttää eikä Kuruun.
– Sinne Kuruunhan me, sanoi mies ja vilkuili selvästi oranssia GPS-kellorannekettani, jonka juuri olin saanut synttärilahjaksi. – Onko se kaukanakin?
Rouva siinä autonratista kyselemään, että onko tässä paljon taloja matkan varrella? Siinä vaiheessa sykkeeni oli jo maksimitasossa – katsoin sen jälkikäteen reittiselosteesta. Siis tämähän on ihan korpea, takoi päässäni, autiotaloja täynnään, mutta hätäpäissäni sanoin, että on tässä paljon taloja tienvarrella. Eivät ainakaan uskaltaisi käydä tässä kimppuuni, kun luulisivat niiden olevan asuttuja. Siis hymyä pintaan, katsekontaktia ja nyökyttelyä, niinhän se dialoginen vuorovaikutusyhteys syntyy.
Toivotin iloisesti kulkijoille hyvää matkaa, he kiittivät ja lähtivät ajamaan eteenpäin. Paniikki oli iskenyt kuitenkin minuun ja pistin töppöstä toisen eteen vähän nopeasti. Kääntyvätkö he takaisin? Poikkeaisinko jonnekin sivutielle, mutta eihän täällä ole yhtään? Olivat niin omituisia, siis ihan luihuja. Millähän aikeilla lienevät olleet? Siis selvästi ryöväystarkoituksessa… Otin puhelimen taskusta ja soitin MIEHELLE, tule äkkiä takaisin, minua pelottaa.
Mutta outo auto ei palannut kuitenkaan minua ryöstämään. MIES tuli hirveätä kyytiä sitikalla hiekka pölisten ja etuistuimella oli kaksipiikkinen PERUNAKUOKKA! Oli tullut puolustamaan vaimoaan, oikea maantieritari, RINSSI.
Kotona alkoi pää kirkastua: siis niin ovat syvässä lapsuuden pelottelut ja ennakkoluulot, että pelkään neuvoa kysyviä autoilevia ihmisiä enempi kuin susia, joiden edessä pystyn huutamaan ne pihalta kuten viime kesänäkin. Tuota tietä lenkkeillessä ei yleensä tule vastaan yhtään autoa, mihin lie ihmisraiskat eksyneetkään? Vai millä aikeilla he liikkuivat?
Mistä tietää, voiko luottaa vai ei? Kotona meitä kyllä hyvinkin peloteltiin romaaneilla, jos emme olisi kilttejä. Niinpä menimme vaatekomeroon piiloon, kun Mustalais-Hulda tuli Unelma-nimisen tyttärensä kanssa pitsiliinoja myymään. Äiti antoi Huldalle kahvipaketin, ymmärsin heidän olevan hyviäkin tuttuja. Muistan kuitenkin vaatteiden hajun, joiden seassa kyyrötin. Jo lapsuudesta rakentuu yleinen luottavaisuus, mutta eittämättä elämän varrella se saa pieniä säröjä. Elämä opettaa, joka tapauksessa tässäkin vähin, mitä pelottavassa tilanteessa voi tehdä, on yrittää olla itse ystävällinen.