Vanhempamme jättivät meille perinnöksi maailman onnellisimman maan, josta itse eivät ehtineet nauttia.
Yhä useampia on alkanut kiinnostaa, minkälaisen geeniperinnön heiltä saimme aineellisen sijasta. Ja olemmeko geenien vankeja vai missä määrin olosuhteet vaikuttavat? Entä onko itselläni mitään sanansijaa elämäni kulkuun?
Aloitin itsekin löytöretken kirkonkirjoilla. Koska ukkini isä oli äpäräksi kirjattu, en päässyt eteenpäin.
Otin geenitestit avuksi. Nyt kahlaan hetteisessä suossa yli 40000 löydetyn ”serkun” seassa tietäen, että minussa virtaa niin isän kuin äidinkin puolelta Afrikasta lähtenyt ja Siperian kautta vaeltanut veri, osin eskimotaustainenkin.
Jotta salapoliisintyöni jatkuisi, lähettelen sähköposteja vieraille ihmisille kysyäkseni, isän vai äidin puolelta jaamme taustamme.
Soittelen vielä elossa oleville sukulaisille tuntitolkulla ja kyselen. Sukututkijakaverit auttavat ja lähettävät minulle väliaikatietoja. Aika lähellä jo ollaan.
Mitäkö sukutiedosta on hyötyä? Tunne juuresi, olet lempeämpi itsellesi ja muille. Se on nyt työnimenä kirjalle, jossa yritän ymmärtää, miksi olen tällainen kuin olen ja minkälaisia taakkoja kannan.
Äitini komentaa minua edelleenkin päässäni, ja isäni vaikuttaa taustalla hiljaisesti kuten eläessäänkin.
Avasin perintölaatikkonikin, jonne olin sullonut ison määrän päiväkirjoja, ruutuvihkoja ja kirjeitäni, jotka olivat olleet unohduksissa. Niitä lukiessa moni asia muistui mieleen. Onneksi en ole mikään konmarinoija, joka siivoan kaikki ylimääräisen elämästäni.
Olosuhteiden, kuten perheeni, Kainuun kotikyläni ja silloisten kovienkin koulukokemusten osio on jo paperilla. Esimerkiksi se, että löysimme kerran tutun miehen ruumiin lähimetsän lumihangesta sisareni kanssa.
Hiihdimme hämärissä koululle kertomaan sotaherrasta opettajaksi ryhtyneelle löydöstämme, mutta hän ei uskonut ja komensi meidät sitä uudestaan katsomaan. Ja vielä kolmanteen kertaankin näyttämään löytöpaikan hevosmiehelle, joka nouti sauva käteen jäätyneen pimeydestä.
Eniten siinä ei järkyttänyt kuolema, vaan että ruumis oli eronnut kirkosta ja ei pääsisi taivaaseen. Ainoaksi terapiaksi saimme pitää valoja seuraavana yönä.
Muistakin karuista kokemuksista huolimatta olen kroonisesti optimisti. Onko minulla siis onnellisuusgeeni? Se ei vielä ole selvillä, mutta tiedän, että pelkästään geenien pohjalta ei elämää voi ennustaa saatikka määritellä niiden osuutta prosentteina.
Geenit ovat kuin silmuja, jotka puhkeavat olosuhteiden ja oman toiminnan seurauksesta erilaisina versoina. Sattumallakin on osuutensa.
Niinpä olin ymmälläni, kun hiljattain tutkimuksesta uutisoitaessa kerrottiin pessimistisimmillä miehillä olevan yli nelinkertainen riski sydänkuolleisuuteen.
Totta, mutta että pessimismi olisi suhteellisen pysyvä ominaisuus, johon ei voi vaikuttaa? Se ei ole totta, jokaisen on mahdollista oppia muuttamaan ajattelutapojaan, vaikka helppoa se ei ole.
Sitä paitsi Tampereen yliopiston tutkijat ovat jo pystyneet opettamaan elotonta materiaalia ehdollistamalla kuten Pavlovin koiria, niin johan on ihme, etteikö ihminenkin oppisi!