Kangasalan Sanomat, 5.5.2006.
Puutarhakaupassa on ruuhkaa kassalla. Jäät yhden ihmisen taakse odottamaan vuoroasi. Häntä palveltuaan tyttö kääntyykin selin ja alkaa ottaa rahaa toiselta puolelta tiskiä. Mitä teet?
- jupiset itseksesi, näinhän tässä aina käy ja nielet tilanteen,
- raivostut: hei, tämä on sitten törkeätä, että sieltä etuillaan ja paiskaat siemenet tiskille tai
- sanot: toivoisin, että minua palveltaisiin, koska nyt on minun vuoroni. Lisäksi ehdotat, että voisiko tätä jonotussysteemiä hiukan kehittää paremmaksi?
Puhelinmyyjä soittaa.
- Olet kohtelias ja kuuntelet 10 minuuttia ja tilanne päättyy lehden tilaamiseen aivan uskomattomalla tarjoushinnalla,
- huudat, että te puhelinmyyjät olette sitten törkeitä ja paiskaat luurin korvaan
- sanot tiukasti, että et ole kiinnostunut. Soittaja haluaisi vielä esittää muutaman kysymykset, mutta jatkat, ettet ole kiinnostunut ja lopetat puhelun.
Ovikellosi soi. ”Täällä on kaksi sanantuojaa oven takana”. Mitä teet?
- Päästät heidät kohteliaasti sisään, kuuntelet tunnin verran ja ostat vielä lehdenkin,
- sanot: ja pysyykin. Samalla paiskaat oven kiinni heidän nenänsä edessä.
- sanot: hyvää huomenta, en ole kiinnostunut. Toivon, että seuraavalla kerralla kierrätte oveni.
Koira pissaa jälleen kerran postilaatikollesi.
- Voi ei taas, ajattelet mielessäsi. Eikö tuo ikinä lopu.
- Etkö sinä pysty pissittämään rakkiasi jossakin muualla!
- Minusta ei ole mukavaa, että koirasi tekee tarpeensa postilaatikolle. Olisi mukava, jos se loppuisi!
Nämähän olivat aivan kuvitteellisia tilanteita arkielämästä. Ensimmäiseen vaihtoehtoon päätyvä ei osaa pitää puoliaan. Hän kärsii tilanteesta sisällään ja mitä enemmän hän asiaan kiinnittää huomiota, sitä enemmän pissiviä koiria hän näkee ympärillään. Hän on liian kiltti. Joskus hän voi olla myös marttyyri, joka periksi antamisellaan kiillottaa kruunuaan. Lähiympäristö sitä ei aina tietenkään tiedä.
Toinen vaihtoehto kertoo taas aggressiivisesta viestintätyylistä. Hän osaa kyllä pitää puolensa, mutta jo yksi kunnon kiukunpuuska päivässä kuluttaa sen päivän energiavaraston. Lisäksi hän karkottaa ihmiset luotaan liialla jyräämisellä.
Kolmannessa vaihtoehdossa taas on kyse jämäkkyydestä. Se on omien tarpeiden, halujen, mielipiteiden ja käsityksien ilmaisemista suoraan, vilpittömästi ja tarkoituksenmukaisesti.
Jos osaisimme olla jämäköitä, meidän olisi helpompi elää. Jokaisella pitäisi olla oikeus, mutta myös velvollisuus kertoa oma näkemyksensä. Silloin ei tarvitsisi jättää hautumaan asioita, jotka vielä vuosienkin jälkeen saattavat kismittää mieltä. Sitä paitsi, ei miehenikään osaa lukea pitkästä avioliitosta huolimatta jokaista ajatustani. Ne on siis ilmaistava ääneen.
Silloin kävisivät tarpeettomiksi myös työpaikkojen käytäväkokoukset, joissa vain toisten selän takana uskalletaan ruotia asioita. Lisäksi itse kohteet eivät edes saa tilaisuutta korjata käyttäytymistään, koska eivät ole saaneet itse tietää mahdollisesta ärsytyksen aiheuttajasta. Avoimuus antaa lisää energiaa, kärsimyksen ja koston logiikka puolestaan köyhdyttää yhteisöä, kertoi filosofi Pekka Himanen eräässä tilaisuudessamme.
***
Se oli jo kolmas kerta siellä puutarhakaupassa, kun minä vasta jämäköidyin. Nostin ääneni ja kysyin, että minkälainen jonotusjärjestelmä täällä oikein on, kun kaikkia muita palvellaan ennen minua. (Ensimmäisellä kerralla vein siemenet takaisin paikoilleen, toisella kerralla nielin kalkin.) Eiköhän sieltä muuan tuttu kuullut ääneni ja sanonut, professori nyt malttaa vaan odottaa kärsivällisesti. Tuntui kuin olisin vajonnut maan alle. Täytyypä siis ryhtyä itsekin treenaamaan.