Julkaistu Finnairin henkilöstölehdessä 1-2/2009.
Pääni oli jälleen kerran jumissa, joten lähdin juoksulenkille. Olin juuri ollut parissa työpaikassa, joista työnilo oli kadonnut ristiriitojen vuoksi. Yhtäkkiä välähti, kiitos liikunnassa erittyvien hormonien, kuinka yksinkertaisista asioista ratkaisun avaimet olivat kiinni: ihmisiksi olemisen taidoista. Kirjoitin jo mielessäni kolumnia työrauhan julistuksesta.
Paikallislehden kolumni ei kuitenkaan riittänyt, vaan julistin työrauhan Suomeen, ensiksi Valkeakoskelta, koska alueen yritykset ja kunnat ovat lahjoittaneet professuuriani, mutta tänä vuonna myös Helsingistä.
Eikö nyt ole väärä aika työrauhalle? kysyi eräs toimittaja. Nyt on juuri mitä sopivin aika, vastasin. Psykologinen lainalaisuus sanoo, mihin huomiomme kiinnitämme, kasvaa. Työpaikoilla on jatkuvaa kiireettä, kovaa henkistä kuormittuneisuutta ja mielenterveysongelmat masennuksineen ovat nousseet suurimmaksi työkyvyttömyyssyyksi. Puhumattakaan siitä, että omistamme kyseenalaisen kunnian olla työpaikkakiusaamisen Euroopan ykkönen.
Ei ole mitään järkeä lietsoa negatiivisuutta hakemalla omalta työpaikalta vikoja ja syyllisiä niihin. Nyt kannattaa keskittyä siihen, miten voimme edistää työhyvinvointia. Se on työntekijän ja myös työnantajan etu. Keinojen etsintä kannattaa aloittaa asioista, joihin itse voimme vaikuttaa.
Esimies voi opetella johtamaan entistä taitavammin. Kannustaminen, rohkaisu ja puheeksi ottaminen ovat hyvän johtamisen toivomuslistalla. Työturvallisuuslakikin velvoittaa seuramaan työpaikan henkistä kuormitusta ja tarvittaessa ryhtymään toimenpiteisiin sen vähentämiseksi. Myös palautteenantoa voi harjoitella.
Eräs poliisipäällikkö lähetti minulle postia entisen esimiehensä kehumisen asteikosta, jossa ”ei sunkka sen järjes mittä vikka o” tarkoitti kiitettävää kouluarvosanaa. ”Ei pöhkömp” merkitsi kahdeksikkoa, ”menettelee” seiskaa, ”siksens” välttävää ja ”ei meiä lääni” nelosta. Liika kiitos ei kuitenkaan ihmistä pilaa.
Hyviin työyhteisötaitoihin kuuluvat tervehtiminen, auttaminen ja kiittäminen synnyttävät työniloa. Toisesta välittäminen ja sen osoittaminen luovat yhteenkuuluvuutta ja turvallisuuden tunnetta myllerryksen keskellä. On hyvä myös puhua mieltä vaivaavista asioita mahdollisimman varhain ja suoraan asianosaiselle – ei selän takana.
Työniloakin voi tuntea. Tuskin kukaan voi odottaa olevansa koko päivää silmät selällään tekemisen riemusta, mutta edes hetkittäin! Tutkija Mihály Csikszentmihalyin mukaan työn imun ehtona on, että osaamme asettaa selkeitä tavoitteita, joiden olisi oltava omia, ei ulkopuolisten tai rahan sanelemia. On myös jaksettava sitkeästi yrittää vastoinkäymisistä huolimatta. Matkalla saatetaan tarvita lisää osaamista, ja on viisasta kuunnella palautetta herkällä korvalla. Tukikaan ei ole pahitteeksi.
Myös uskomukset itsestämme vaikuttavat arkeen. Puhu siis itselle kuin ystävälle, ei viholliselle! Aikaa on jätettävä myös aikaansaannoksista iloitsemiselle. Mitä pitempi ponnistelu jonkin asian eteen, sitä suurempi nautinto. Ilo voi syntyä pienestäkin, kunhan se vain havaitsee.
Tutkijat ovatkin viime aikoina nostaneet esille psykologisen pääoman käsitteen, joka muodostuu ihmisen toiveikkuudesta, joustavuudesta, optimismista ja pystyvyydestä. Se on yhteydessä parempaan suoriutumiseen työssä, mutta myös siihen, miten ihminen pystyy hyödyntämään työyhteisön tukea työssään.
Toiveikkuus kantaa. Silloin, kun ei enää jaksa uskoa tulevaisuuteen, on pakkopaidassa. Jos löytää piinalle edes jonkin selityksen, toivo säilyy. Valoa voi lähteä etsimään myös siitä elämän pienestä palasesta, jonka kokee sujuvan. Toiveikkuus ei ole syntymälahja, vaan sitä voi opetella.
Lauri Viidan sanoin:
” Katsokaa ja ihmetelkää: ken ei myrskyyn käydä pelkää, sille hyväntoivonniemen, kerran tarjoo mannermaa! …usko, tahdo jotakin, niin se kerran tapahtuu. ”