Aamun avaus. Menin kokoukseen keskustaan ja pysäköin autoni kadunvarteen. Tulin takaisin vajaan tunnin päästä, havaitakseni siinä rouvan, joka hymyilee minulle kuin tunteakseen. Ajattelin hänen olevan luennoilta tuttu ja tervehdin. Hän kysymään, onko minulla hetki aikaa? Hän kertoi lukeneensa minun kolumnejani ja asui viereisessä kerrostalossa. Aamukahvia juodessaan hän oli nähnyt minun pysäköivän autoa.
– Päätin heti tulla katsomaan auton parkkilapusta, kauanko viivyt jossakin. Ajattelin tulla odottelemaan, josko tapaisin sinut, sillä tiedän, että osaat auttaa. Asia on negatiivinen. Meillä on perintöriita kotitalostamme ja se huoli painaa minua kovasti.
Hän oli siis jo puolta tuntia ennen päivystänyt tuloani kadulla. Totta kai minulla oli aikaa. Niinpä siinä juttelimme rintamamiestalosta siellä pohjoisessa, kuinka hän kävi siellä satojen kilometrien päässä autolla vanhemmistaan huolehtimassa. Eikähän sen hinta ole kovinkaan korkea. Onneksi muistin yhden kivan juristin, en toki sillä hetkellä hänen nimeään, mutta otin yhteystiedot ja lupasin postittaa.
– Tämä oli kohtalo, hän sanoi, kun erkanimme. Kiitoksia, että sain jutella.
Eittämättä silmäni kostuivat, siis siitä, että ihmisten täytyy riidellä keskenään tällaisista ja että ne huolet painavat varmasti kaikkia osapuolia kumaraan. Jotenkin vain uskon, että oikeudenmukaisuus toteutuu, ainakin jollakin aikavälillä.