Kaikki järjestyy

Kiljuimme sisareni kanssa yhdestä suusta yläkoulun opettajalle: metsässä on kuollut mies. Karmeasta löydöstä jäi vuosikymmeniksi ruumispelko.

Mitä traumoja ja pelkoja lapsille jää tästä ajasta ja miten voisimme lievittää näitä? Puhumalla toivon kieltä: kaikki järjestyy! Kolumnini 1.4.2021 Tervareitissä.

https://www.tervareitti.fi/artikkelit/kaikki-jarjestyy/16a28584-9cde-4641-a48d-942107072a3d#.YGU-Lv21ayo.twitter

Tässä sama kolumni tekstinä:

Olemme jo vuoden olleet hälytystilassa pandemian vuoksi. Mitä lapset saavat kannettavakseen tästä ajasta? Väkisellä he kuulevat pelottavia uutisia ja vaistoavat vanhempiensa tunteita. Minkälaisia pelkoja minulle jäi lapsuudestani?

1960-luvun alussa vanhempani olivat painaneet korvansa kiinni radioon. Uutisissa kerrottiin uhkaavasta kriisistä. Ydinkokeitakin oli tehty ja mahdollisesta saastepilvestä varoitettiin. Kun leikin pellolla, mustat pilvet alkoivat lähestyä. Piti kipaista äkkiä kotiin, ettei vain ydinsaaste sataisi päälleni.

En tosin tiennyt, mitä se oli. Iltarukoukseen lisäsin ukkosenilman rinnalle: ”älä anna tulla sotaa, maailmanloppua, ydinräjähdystä tai atomipommia”.Kiljuimme yhdestä suusta, metsässä on kuollut mies. 

Vähän isompana, keskikoulun viimeisellä luokalla, tapahtui tosissaan järkyttävää.

Läksimme sisareni kanssa keväällä hiihtelemään metsään ennen auringonlaskua. Yhtäkkiä edessämme makasi mies kasvoillaan hangessa ja sauvat kädessä.

Säikähdimme ja läksimme suin päin pakoon. Koulu oli lähinnä, joten syöksyimme yläkoulun miesopettajan ovesta sisään. Kiljuimme yhdestä suusta, metsässä on kuollut mies.

Opettaja, armeijan palveluksesta opettajaksi ryhtynyt, ei uskonut meitä, vaan arveli sen olevan tyttöjen kuvittelua, jonkun vaatemytyn.

Hän komensi meidät uudestaan metsään katsomaan ja kokeilemaan pulssia.

Läksimme, vaikka pulssin tunnustelu tuntui ylivoimaiselta. Minua nuorempi sisareni meni lähemmäksi ja huusi, ookko nää kuollu? Ei vastausta, joten käänsimme taas suksemme koulua kohti.

Ilta oli jo hämärtynyt ja kaikki möröt kummittelivat niskoissamme hiihtäessämme tuhatta ja sataa opettajan luo.

Opettaja uskoi meitä lopulta ja arveli ruumiin olevan metsätöissä olleen Aukustin. Koska mikään viranomainen ei ollut halukas tulemaan paikalle, hän soitti vielä hevosmiehen hakemaan ruumiin metsästä.

Lahjoin sisareni lähtemään vielä kerran näyttämään Pohjan Reijolle paikan.Muistan vieläkin nenässäni keittiön hellalla kiehumassa olleen luuvellin hajun.

Minunkaan osani ei ollut helppo. Jouduin jäämään sisälle. Opettaja vähätteli pelkoani ja kertoi, kuinka sota-aikana kasattiin jäätyneitä ruumiita kuin kapakaloja.

Eikä se ollut ainoa sotajuttu. Mitä nyt yhtä kuollutta pelätä! Muistan vieläkin nenässäni keittiön hellalla kiehumassa olleen luuvellin hajun.

Lopulta reki tuli koulun pihaan. Sillä makasi Aukusti, jonka sauvoja pitelevät kädet olivat jäätyneet pystyyn. Leikkisä mies, joka piti lapsille hiihtokilpailuja pellollaan ja jakoi palkinnoksi karamellejä.

Eniten meitä järkytti se, ettei hän pääsisi taivaaseen, koska hän ei tietääksemme kuulunut kirkkoon. Kotona saimme pitää yövaloja – sen ajan terapiaa.

Minulle jäi ruumispelko, mikä ilmeni siten, että painajaisunet täyttyivät erilaisista ja eri tavoin kuolleista. Iltarukous sai taas lisäpituutta: ”ota Aukusti sille paremmalle puolelle”!

[sitaatti3

Millä voisimme lievittää jälkipolviemme pelkoja? Toivon puheella, ei vaikenemalla.

Kertomalla, että kaikilla ajoilla on omat ongelmansa. Aikaisemmat sukupolvet ovat selvinneet paljon pitempiaikaisestakin kriisistä, sodasta.

Kaikki järjestyy ja jos jotain siltikin menee pieleen, tiede tuottaa uutta tietoa ratkaisuiksi.

Oma ruumispelkoni hävisi vasta, kun silitin appeni kylmennyttä poskea, 35 vuotta ruumiin löytämisen jälkeen. Miten olisi käynyt, jos olisin saanut muutakin terapiaa kuin yövalon!

Marja-Liisa Manka
Vaalalaislähtöinen työhyvinvoinnin johtamisen dosentti
Tampereen yliopisto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *