Kun ensimmäinen lapsenlapsi toi minulle valaistusta äitini sielunelämään, joululahjaksi toivomani Tieto -Finlandialla palkittu kirja sodassa mielensä murtaneista avasi näkymän isäni sisälle. Ville Kivimäen teos toi esille suomalaisen miehen tehtävän: hänen oli puolustettava isänmaataan ja kotiaan. Sotilaallisessa miehuudessa tiivistyi kansallinen ihanne, vahvuus, uhrialttius ja päättäväisyys. Psyykkisiin häiriöihin suhtauduttiin tuomitsevasti. Niitä selitettiin sielunheikkoudella, alhaisella älykkyysosamäärällä tai vaikealla lapsuudella. Psyykkinen murtuminen oli häpeällistä.
Jos kranaatti sattui räjähtämään vieressä ja aiheutti fyysisiäkin oireita tai hermot eivät kestäneet tykistötulessa tai pommituksissa, alettiin puhua tärähtämisestä. Psykiatria alkoi vasta tuolloin etsiä muotoaan Suomessa. Tärähtäneitä ja traumasta karkureissuillekin lähteneitä alettiin hoitaa sähköshokeilla, insuliinilla ja verenkiertolääkkeellä, joka erityisesti sai kauhua ja jopa halvaantumisia ja raajojen poikkimenoja hoidon kohteeksi joutuneilla. Toki nuo menetelmät toivat ensimmäistä kertaa myös valoa mielisairaille: ennen hullujenhuoneelta ei palattu maailmaan, vaan tuomio oli elinikäinen. Uudet hoidot antoivat kuitenkin toiveita paranemisesta, vaikkeivät tulokset aina olleetkaan pitkäkestoisia tai taanneet sitä, että oireet eivät olisi palanneet myöhemmin.
Toisaalta, vain pikkuriikkinen osa meni niin huonoon kuntoon, että sai hoitoa. Talvi- ja jatkosodan aikana sairaaloissa hoidettiin noin 700 000 sairaustapausta pois lukien varsinaiset fyysiset haavoittumiset ja pelkästään kenttäsairaalassa hoidetut potilaat. Näistä vain 15 700 oli henkisesti haavoituneita. Suurin osa miehistä kantoi kuitenkin kauhuja sisällään ja toi sodasta perinnön, joka siirtyi myös lapsille. Sen nimi on puhumattomuus ja tunteiden pitäminen sisällä.
Oma isäni ei puhunut eikä pukahtanut kuin humalassa. Hän pakersi töitään ja huolehti perheen elannosta. Öiset painajaiset panivat kuitenkin hampaat hankaamaan toinen toistaan vasten ja huutamaan. Jostain kuitenkin tiesin, että siellä rintamalla hänen veljensä oli kuollut ja hyvä kaveri oli kaatunut kirjaimellisesti palasina hänen käsivarsilleen.
Näitä tarinoita kerrottiin vain silloin, kun keittiön pöydässä oli kahvikuppeja ja kossupullo piilossa sen jalan juuressa. Ja olihan se ainoa hetki, jolloin kaivettiin esiin tunteita – naurua, lasten koulumenestyksen kehua ja jopa pussattiin vaimoa makuuhuoneessa. Humala helpotti kuitenkin vain hetkeksi. Vasta isän kuoltua 44 vuotta sitten sain tietää, että hän oli rintamalomillaan mennyt naimisiinkin – toki eronnutkin- ja minulla oli sota-aikana syntynyt veli. Vasta myöhemmin pohjoiseen sähköjä asentaessaan hän löysi äitini.
Kirja tutustutti minua isääni, jota en koskaan saanut hyvin tuntea. Hän oli kunnon ihminen, mutta kova itselleen. Isän perintö elää vahvana itsessänikin ja lähipiirissä. Vaikenevatko seuraavatkin sukupolvet? Onko tässä yksi selitys sillekin, että arvostamme neutraaliutta – siis tunteiden ilmaisemattomuutta – vuorovaikutuksessamme? Pidetäänkö tunteistaan selvin päin puhuvia miehiä tärähtäneinä?
Kolumni Kangasalan Sanomissa 10.1.2014
Tietoa tunneälytutkimuksestamme:
Korkea tunneäly