Juhlapuhe 29.5:
Arvoisat juhlavieraat
Kiitoksia siitä, että olen saanut tulla tänne kotikonnuille ja koululle. Jokaiselle ihmiselle juuret ovat tärkeät, ne antavat kuulumisen tunteen. Ihminen kokee olevansa osa yhteisöä, olevansa jostakin kotoisin – monessakin mielessä. Nykyisessä työssäni työhyvinvoinnin professorina tapaan paljon ihmisiä luentoreissuillani. Kerron kaikille, että olen kotoisin Veneheitosta, josta sanotaan olevan kirveenheitto helevettiin. Kuulinhan lapsena tarinan sepästä, jonka kerrottiin takoneen huonon kirveenterän ja heittäneen sen kiukuspäissään menemään. Siitä syntyi Pirunlampi, jonka ohi koulutiemmekin kulki. Veneheitto on kuitenkin minun mielessäni pikemminkin paratiisi, rakas paikka, johon monesti ikävöin – kotiani, tasaista maisemaa, lapsuuden valoisia, mutta myös pimeitä hetkiä.
Veneheiton koulua ovat käyneet äitini sisaruksineen. Ukki on puolestaan ollut johtokunnassa mukana. Toki en voinut enää paljoa kysellä silloisista kouluajoista, koska vanhempani ovat kuolleet. Muistan kyllä äidin kertoneen omasta ankarasta opettajastaan Kanasesta ja siitä, ettei koulua pitkään käyty, koska piti päästä tienaamaan. 80 vuotta täyttänyt ja nykyisin Turussa asuva tätini Terttu kuvasi omaa kouluaikaansa tavalliseksi, vain evakkojen tulo kouluun oli vilkastuttanut koulun elämää. Toisin kuin nykyään, erilaisuuden vuoksi ei heitä kuitenkaan kiusattu.
Itse halusin palavasti kouluun jo etuajassa. Isäni Arttu oli tuonut Oulusta minulle kaunokirjoitusvihkoja ja lukemista minun ollessani viiden ikäinen. Koulun opettaja Kirvelä vieraili kotonamme, silmäisi tuotoksiani ja pauhasi vanhemmilleni, ettei lasta saa opettaa kotona, se olisi koulun tehtävä. Hän ei siis ottanut minua liian varhain kouluun, koska uskoi minun ennättävän sinne seitsenvuotiaanakin. Hän oli siinä suhteessa varmasti oikeassa.
Lakkoilusta se alkoi – en saanut aapista
Ensimmäinen koulupäivä alkoi kuitenkin lakkoilun merkeissä. Osa vanhemmista oli jättänyt lapsensa kotiin, koska halusi tehdä lopun opettajan erikoisista opetusmenetelmistä. Kun tulimme kuitenkin jo toisena päivänä kouluun, emme saaneetkaan rangaistukseksi aapista. Se oli kyllä annettu ensimmäisenä päivänä koulussa olleille. Mitäkö ne kummalliset menetelmät olivat? Välillä opettaja piti nukkumatunteja, sitten taas seisoimme pulpetin vieressä ja lauloimme virsiä. Luokan perällä istui kaksi poikaa, jotka olivat koulussa siksi, että saavat syödä, kertoi opettaja. Erityisopetusta ei silloin tunnettu. Muutaman viikon kuluttua saimme uuden opettajan ja minäkin aapisen suureksi ilokseni.
Ikäisiäni oppilaita oli liikaa. Niinpä kunnanlääkäri Leppänen tuli tutkimaan meitä ensimmäisen vuoden keväällä ja kolme oppilasta siirrettiin suoraan kolmannella luokalle, keskiluokille, minä heidän mukanaan. Se oli ihanaa, koska koulunkäynti oli tuntunut liian helpolta. Kuitenkaan emme päässyt keskikouluun kuin vasta neljän vuoden jälkeen eli olimme Alli Tirkkosen huomassa peräti kolme vuotta.
”Tirri-muorista” muistan erityisesti nenälle kiinnitetyt silmälasit ja joka vuoden syksyllä vaihtuvan jakkupuvun. Toisinaan se oli harmaa ja toisinaan sininen. Hän oli kyllä oivallinen ja hyväsydäminen opettaja, vaikken oikein koskaan oppinutkaan käsitöitä hänen ohjauksessaan. Valkoisista villahansikkaista tuli harmaat eivätkä vohvelikankaalle pujotetut ristipistotkaan häikäisseet. Vasta jälkeenpäin olen alkanut tekemään käsitöitä, parikymmentä vuotta olen kutonut kankaita ja mattoja puhumattakaan mitä ihmeellisimmistä vauvannutuista, koska olen tullut mummuksi kolme kuukautta sitten.
Ruumis metsässä – ongelmista selvitään
Pienen kyläkoulun opettajat olivat Persoonia. Alakoulussa tosin oli suuri vaihtuvuus, mutta Tirkkosen ohella yläkoulun pitkäaikainen opettaja Pilhjärta (?) on jäänyt mieleeni. Olimme kerran sisareni kanssa hiihtelemässä koulun laduilla, kun illansuussa löysimme kauhuksemme metsästä miehen suulleen kaatuneena, sauvat vielä kädessä ja sukset jalassa. Hätäännyimme ja ajattelimme, että hiihdetään koululle kertomaan siitä Pilhjärtalle. Hän ei kuitenkaan uskonut meitä, vaan komensi takaisin metsään, ettei se olisi vain tyttöjen mielikuvitusta. Olimme pelosta kankeita ja huusimme jo kaukaa sarkatakkiselle miehelle, ootko nää kuollu? Ei tullut vastausta ja kyllä suksi kiiti lujaa takaisin koululle. Vielä kolmannen kerran opettaja vaati meitä lähtemään näyttämään hevosmiehelle ruumiin paikkaa. Sain lahjottua nuoremman sisareni matkaan. Sillä välin opettaja keitteli luuvelliä hellallaan ja kertoi minulle, kuinka sota-aikana ruumiita ladottiin jäätyneinä pinoon. Lopulta reki tuli takaisin, sillä makasi lähellä asunut Aukusti ja hänen kätensä oli jäätynyt pystyyn sauvaan kesken metsätöiden. Aika kauan siinä polteltiin yöllä valoja kotona, erityisesti siksi, ettei Aukusti kuulunut kirkkoon ja pelättiin hänen sielunsa taivaaseen pääsyn puolesta!
Yläkoulun opettajan kasvatusmetodit olivat muutenkin ankarat. Olin pihkassa Osuuskaupan Jaskaan. Hänelle tarkoittamani ihastuskirje oli kuitenkin pudonnut taskustani välitunnilla koulun pihalle. Opettaja oli sen löytänyt ja laittanut kaikkien nähtäväksi ilmoitustaululle. Jotain koiruuksistamme jäi opettajilta huomaamattakin kuten se, että koulun raittiusiltajuhlasta tullessamme uhmasimme polttelemalla tohkeissamme Armiroa. Se oli vain niin pahaa, ettei sitä voinut ottaa tavaksi.
Ehkäpä nuo osin hurjatkin muistot kasvattivat siihen, ettei elämä ole ongelmatonta, mutta että pulmatilanteistakin voi selvitä ja vieläpä ihan itse. Toisaalta tykkäsin kovasti koulunkäynnistä, koska oli ihanaa saada oppia uusia asioita ja onhan se siivittänyt matkaani kunnallisen keskikoulun kautta lukioon ja Tampereen yliopistoon, jossa olen opiskellut kahteenkin kertaan. Ensiksi yhteiskuntatieteiden maisteriksi, sitten vanhemmalla iälläni filosofian tohtoriksi.
Koulussa sain intoa myös huolehtia kehon kunnosta. Isäni oli lisäksi kova urheilija, olihan hän ollut menossa Suomen edustajana sodan vuoksi peruuntuneisiin olympialaisiinkin. Niinpä hänkin kannusti koulujenvälisiin kilpailuihin ja kuljetti meitä ympäri Kainuuta koulujenvälisiin kilpailuihin. Milloin hyppäsin pituutta tai hiihdin. Tuo urheiluharrastus on säilynyt läpi elämän lukuun ottamatta pientä kapinointia murrosikäisenä. Koululla pidetty kirjastokin siivitti mielikuvitusta ja evästi kaunokirjallisuuden pariin. Kirjoitinpa tuosta ruumislöydöstä novellinkin Kansakoulunopettaja, jolla pääsin antologiaan ja sain palkinnoksi kirjoittajakurssinkin.
Yhteisö turvapaikkana
Aloitin tämän puheen yhteisön merkityksen korostamisella. Erityisen tärkeätä se on silloin, kun ympärillä myllertävät kaiken maailman kriisit. Silloin yhteisöstä voikin tulla turvapaikka, onpa se sitten työyhteisö tai kyläyhteisö. Usein puhutaan sosiaalisesta pääomasta, jonka on tutkimuksissa todettu vähentävän jopa sairastamista ja niin yleistä masennuksen ilmenemisen riskiäkin. Sen on sanottu olevan myös tulevaisuuden arvon tuoja. Sosiaalinen pääoma kasvaa asenteesta, toimimme yhdessä. Myönteisen asenteen säilyttämien on tärkeätä, koska tutkimusten mukaan se laajentaa näkökenttäämme ihan konkreettisesti ja mahdollistaa uusien asioiden löytämisen. Ilo lisäksi tarttuu ihmisestä toiseen automaattisesti ja salamannopeasti, joten tunteita on vartioitava. Kenenkään etu ei siis ole, että kadotamme toivomme, vaan voimme yhdessä paremmin selvitä eteenpäin.
Lähtiessäni Veneheitosta maailmalle 1970-luvun alussa vanhemmillamme ei ollut toivoa lastensa paluusta kotikylään, vaan he lähtivät maailmalle, ja jotkut Ruotsiinkin. Pellot pantiin pakettiin eivätkä enää voineet houkutella lapsia takaisin kotikylään. Niinpä kylästä katosi toivo, ihmisen tärkeä voimavara. Varsin monet vanhemmistamme kadottivat elämänilonsa, nykyisin heidän diagnoosikseen olisi kirjoitettu masennus. Koulu on kuitenkin säilynyt tällaisena yhteen sitovana liimana, joka antaa kyläyhteisölle tärkeätä olemassaolon oikeutusta, identiteettiä.
On ilo huomata, että Veneheitto elää edelleen ja että täällä tapahtuu. Minulle tulee edelleenkin Tervareitti, josta seuraan Vaalan elämää. Kesällä Veneheitossa esitetään jälleen kyläooppera, jossa paikkakuntalaiset laulavat kuorossa. Vaikka on selvää, että väki vähenee, ei kannata ajautua avuttomuuteen, uskomukseen ettemme voi mitään kielteisille kehityskuluille. Se sairastuttaa ja johtaa toivottomuuden kierteeseen, kuten kävi 1970-luvullakin monelle vanhemmistamme. Yhteisöllisyys on kiinni ihmisistä ja heidän tekemisistään. Meistä jokainen voi vaikuttaa ryhtymällä passiivisesta kohteesta aktiiviseksi toimijaksi. Koululla voi olla tärkeä osa tuon yhteisöllisyyden paikkana ja toiveikkuuden ylläpitäjänä.
Hyvät juhlavieraat, haluan kiittää niistä elämäneväistä, joita olen tästä koulusta saanut ja toivotankin onnea sitkeälle kyläkoululle!