Työhyvinvoinnin perusopinnoissa esitin opiskelijoille vapaaehtoisen kirjallisen kysymyksen: mitä he toivovat työelämältä ja mikä heitä siinä pelottaa. Jos työnantaja ei ole minusta kiinnostunut, en minäkään sitoudu, hengaillaan yhdessä niin kauan kuin kiinnostusta riittää! Kolumni Kangasalan Sanomissa 15.2.
”Olisiko terveellistä vapauttaa kaikki kuusikymppiset johtajat tehtävistään ja ajaa uusi perinteistä vapaa sukupolvi remmiin? Nythän luovutaan kokoajan vain suorittavasta portaasta. Tosin kyllä työntekijätkin alkavat kalkkeutua. Varsinkin iskunkestävyys alkaa olla melko huonolla tolalla.”
Näin vastasi eräs pääluottamusmies tutkimuksemme kysymykseen, jos ihme olisi tapahtunut kunta-alan johtamisessa, niin missä se näkyisi. Tutkimustuloksia on runsaasti kommentoitu julkisuudessa. Vastaiskuna lohduttomille tuloksille työnantajapuoli on todistanut, että kunnallinen johtaminen on mennyt viime vuosina parempaan suuntaan. Varmasti näinkin, mutta edelleen on korjaamisen varaa, jos näiden yli 700 vastaajan viestiin on uskomista. Samalla työpaikalla saattaa olla sekä hyvää että huonoa johtamista, mutta surkeimmillaanhan se vaikuttaa liian monen ihmisen arkeen. Toki jokainen työntekijäkin nähtiin omalta osaltaan olevan vastuussa työyhteisön tilasta, ”ettei vain haettaisi sairaslomaa harmitukseen.”
Työntekijät kaipaavat esimiestä, joka mahdollistaisi työnteon. Mitään ihmettä ei odoteta, vaan sitä, että perusasiat olisivat kunnossa. Läsnäoloa, kuuntelemista, reilua kohtelua ja vaikutusmahdollisuuksia. Myös tosi-tv:stä tuttua: ylin johto jalkautuisi välillä työn arkeen.
Tutkimuksen innoittamana kävin kyselemään mielipiteitä myös nuorilta yliopisto-opiskelijoilta, jotka ryntäsivät sanoin joukoin – hakijoita oli miltei 600 – opiskelemaan ensimmäistä kertaa työhyvinvoinnin perusteita. Mitä he toivovat työelämältä ja mikä heitä eniten huolettaa?
Ehdoton ykköstoive oli: minulla olisi vakinainen työpaikka, vaikka moni epäili, ettei koulutus kuitenkaan sitä takaa. Määräaikainenkin työsuhde tuntui raskaalta, koska silloin pitää koko ajan hakea uutta työtä. Ja vihjeeksi työnantajalle: vastatkaa työpaikkahakemuksiin edes ”kiitos, ei kiitos tällä kertaa”, ettei heidän tarvitsisi olla epätietoisuudessa viikkotolkulla.
Toisenlaisiakin ajatuksia esitettiin. Eräs nuori kertoi, että jos häneen ei kerran sitouduta, niin ei hänkään haluaisi olla liian pitkään samassa työpaikassa. ”Ikään kuin ei mennäkään naimisiin, vaan hengaillaan yhdessä niin kauan, kun toinen tuntuu kiinnostavalta.” Toki sekin mainittiin, että jos työtä ei heti löydykään, niin silti uskotaan, että elämä kantaa. Ja eräs mainitsi, että hän vielä 75-vuotiaanakin haluaisi tehdä työtä muutaman päivän viikossa.
Haasteellisuutta, mielekkyyttä ja vaikutusmahdollisuuksia muuhunkin kuin verhojen väriin. Että esimies näkyisi arjessa eikä pomottaisi. Että esimies ymmärtäisi, että nykyajan nuori on erilainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Työaikoihin joustavuutta, koska ”musiikkiharrastukseni vie paljon aikaa keikkailuun”. Välillä toivottaisiin työssäoloa ja sitten taas välivuotta ulkomailla.
Työnantajan toivotaan kiinnittävän nuoreen huomiota ihmisenä, ei vain numerona tai menoeränä. Vuolaasti odotettaisiin myös kiitosta ja rakentavaa palautetta. Riemuakin.
Nuorten kuva työelämästä ei ollut ruusuinen: henkistä väkivaltaa, kiirettä, helposti tarttuvaa negatiivisuutta, ongelmakohtien vatvomista, väsyttäviä muutoksia, nolaamista, vähättelemistä. Listaa voisi jatkaa, mutta nuorten mielestä työelämän pitäisi muuttua rauhallisemmaksi ja toiveikkaammaksi. Mutta mistä tämä nuorten käsitys muodostuu, onko meidän sukupolvi välittänyt sen heille. Osaammeko me muuta kuin valittaa? Kerrommeko koskaan lapsillemme, kuinka ihanaa on olla työssä ja kuinka tärkeätä työtä itse kukin tekee?