Marja-Liisa Manka kolumni Motiivilehti 25.10.2017
Järjestimme elokuussa ensimmäisen serkkutapaamisen äitini puolelta. Halusimme nähdä muulloinkin kuin lippu puolitangossa hautajaisissa. Valitettavasti liput nousivat puolitankoon nytkin, kohtasimme nimittäin Turussa.
Juuri siksi oli aika nähdä, halata ja iloita, että meillä on toisemme, parikymmentä serkusta, ja muistella juuriamme. Kahdeksan sisarusta syntyi Vaalan Veneheitossa, Oulujärven lähellä. Pientilan elanto oli niukkaa, joten he lähtivät maailmalle Turun seudulle leipää tienaamaan muutaman vuoden kansakoulua käytyään. Puolet heistä kuitenkin palasi takaisin, mutta vierailimme ahkerasti toisissamme. Kesällä toimme etelästä harvinaisia kasveja kuten sireenintaimia ja lupiineja. Syksyisin paketit kulkivat ristiin postissa: me saimme omenia ja he puolukoita ja hilloja. Kuinka monet ihanat vaatteetkin vanhin täti meille ompeli. Olimme tärkeitä toisillemme.
Mitä perimme kotoamme? Ahertamisen ja tunteiden hillinnän. Äitini oli piikana samassa kartanossa kuin vanhinkin. Isäntä oli kysellyt, olisiko pohjoisessa vielä lisää sisaruksia. ”Olette niin hyviä työihmisiä!” Se sama on tarttunut minuunkin. Puhun ”sisäisestä Aunestani”, joka ulottaa velvoittavan silmänsä myös vapaa-aikaani, ei vain työntekoon. Olen tänä kesänä poiminut vain 52 litraa mustikoita, pitäisi poimia 150 litraa, kuulen äidin äänen sisälläni. Ei se huono perintö ole ollut!
Entäpä tunteiden hillintä? Se kuvannee vanhempiamme lisäksi koko heidän sodan kokenutta sukupolveaan. Ville Kivimäen Finlandia-palkittu Murtuneet mielet –teos avasi mainiosti portin isänikin sielunelämään. Hän kuten suurin osa suomalaisista miehistä kantoi sodan kauhuja sisällään ja toi sieltä perinnön, joka siirtyi myös lapsille. Sen nimi on tunteiden sisällä pitäminen.
Isäni huolehti kyllä ahkerasti perheen elannosta, mutta ei hän tunteistaan puhunut. Öiset painajaiset panivat hampaat hankaamaan toinen toistaan vasten ja huutamaan. Rintamalla hänen veljensä oli kuollut ja hyvä kaveri räjähtänyt palasiksi hänen käsivarsilleen. Näitä tarinoita kerrottiin vain silloin, kun keittiön pöydässä oli kahvikuppeja ja kossupullo piilossa sen jalan juuressa. Ja olihan se ainoa hetki, jolloin kaivettiin esiin tunteita – naurua, lasten koulumenestystä ja jopa pussattiin vaimoa, toki katseilta salaa makuuhuoneessa.
Vanhempamme rakensivat meille niukkuudessa ja hankalissa olosuhteissa ainutlaatuisen hyvinvointiyhteiskunnan. Nyt tuntuu siltä kuin se natisi liitoksissaan – yhteisöllisyyskin. Olemme menneet puhumisessa toiseen ääripäähän, tunteiden purkauksiin: loukkaamme toisiamme eritoten somessa. Siksi juuri nyt olisi aika elvyttää yhteisöllisyyttä kohtelemalla toisiamme arvostavasti ja harjoittamalla itsehillintää, itse kukin. Olen aina pitänyt vaikenemisen perintöä huonona. Enpä ikinä olisi uskonut, että joskus miettisin, olisiko sittenkin puhumatta paras?
Kiitos Marja-Liisa ! Olen miettinyt usein tuota samaa asiaa! Onneksi äitini karjalainen mielenlaatu opetti meitä lapsia tunteiden näyttämiseen , kaikkien ihmisten hyväksyntään- itkuun ja nauruun! Isä oli hyvä ihminen , tunteikaskin , mutta hänen kotonaan tunteiden esilletuomista ei harrastettu. Sain häneltä monta elämisentaitoa ja vasta aikuisena olen ymmärtänyt hänen käytöstään … Sodan kauhutkin tulivat esiin vasta dementoituneiden vanhuksen painajaisunissa , vaikka niitä miesten sotatarinoista kuulinkin lapsena, kun meille kokoontuivat kaverukset muistelemaan yhteistä sotataivaltaan. – minäkin osasin nuorena vaimona ”mököttää”, mutta puolisoni laittoi istumaan alas ja vaati kertomaan, että mikä vaivaa!
Perheessämme on onneksi halaamisen käytäntö kasvatettu lapsille ja yritetty opettaa, että kaikesta saa puhua. On myös oikeus olla puhumatta , jos haluaa pitää asioita ominaan.
Kiitos ja anteeksi – sanat vievät elämässä pitkälle ja se ideologia , jota Sinäkin luennoillasi korostat. Eli siis sanotaan ei: Latistuksen mankeleille ja kannustetaan välittämiseen ja tunteiden näyttämiseen , mutta joskus myös niiden hillintään!
Kiitos kirjoituksestasi! Laittoipa taas aivot ajattelemahan , vaikka piti lähteä kuvaamaan ensilumen kaunistamaa luontoa!
Terveisin Riitu Kuumasta
Kiitos ihanasta palautteesta, Riitu. Minulle Ville Kivimäen kirja oli todella antoisa, se auttoi ymmärtämään sitä vaikenemista. Isäni ja äitini kuolivat niin nuorina, olisi ollut niin hienoa vanheta heidän kanssaan ja haastatella asioista. Olin 18 vuotta isän kuollessa ja toki jo 31 vuotta äidin kuollessa.
Olen tietysti sitä mieltä, että on hyvä puhua, mutta puhuttakoon rakentavasti ja sivistyneesti. Ja ehkä kymmeneen laskien tunteikkaissa tilanteissa, ettei menisi kokonaan välit. Hyvää jatkoa sinulle!