Pimiä kömmö

– Et taida muistaa kun opetit minulle laulun ”on maista kaikista sittenkin ,tää synnyinmaa kaikkein rakkahin” – oltiin teidän vinttikammarissa ja kaipa leikittiin koulua. Sinä olit opettaja, kertoi serkkuni minulle, kun olin palaamassa Sisiliasta Suomen räntään.

Se oli ”pimiä kömmö”, ahdas viistokattoinen tila, jossa oli sääskiä ja vaikea hengittää.  Sahasimme pienen ikkuna-aukon nähdäksemme ulos. Siitä viritimme myös naapuriin johdon, jonka avulla välitimme viestejä kuin puhelimella ikään naapurin vintille. Sisustimme tilan omaan käyttöömme. Seinät oli vuorattu maisemakorteilla uusilta kirjeenvaihtokavereilta maailmalta, aikakauslehtien kuvilla ja filmitähtien valokuvilla omistuskirjoituksin. Maailma oli suuri tuntematon 60-luvulla ja halusimme tutustua siihen, emme avata ikkunaa vain naapuriin peltotilkun taakse.

Kotikirjahyllyn niukasta valikoimasta otimme kouluumme opetuskäyttöön moniosaisen tietosanakirjankin, josta tavailimme muun muassa japanin kieltä. Muistan vieläkin numerot japaniksi. Uusien kielien myötä saimme yhteyden ikäisiimme: ensimmäinen kirjeenvaihtokaverini oli ruotsalainen tyttö, seuraava Hollannista, Saksasta taisi olla kaksikin poikaa. Toisen serkkuni italialaisesta kirjeenvaihtokaverista tuli elämänikäinen ystävä, jonka luona hän vierailee perheineen tuon tuostakin ja ystävyys on siirtynyt jo toiselle sukupolvelle.

Kotimaata on helpompi rakastaa, kun on vertailukohtia. Niitä saadakseen on tutustuttava uusiin kulttuureihin ja ihmisiin. Kun etsimme huhtikuussa Sisiliassa ruokapaikkaa pikkuisesta vuoristokaupungista, löysimme tuoksuvan leipomon, siellä ei ollut suolaista, mutta meidät ohjattiin kadun toiselle puolelle. Oviluukut olivat kiinni, niiden takaa löytyi tyhjä trattoria. Hiukan arkaillen teimme isännälle tilauksen hänen suositustensa mukaisesti paikallisista erikoisuuksista, mihin olimmekaan tulleet?

Pian ulko-ovi avautui, hampaaton hymyilevä vanhempi mies istahti pöytään. Hetken kuluttua paikalle pelmahti suurin elein keski-ikäinen mies, varmaan paikkakunnan kiho, joka tilasi viiniä ja ruokaa vanhemman miehen pöytään. Ruuan saatuaan hän pyysi ravintoloitsijaa pitämään lautastaan ja otti siitä kuvan. Uteliaana nousin katsomaan annosta, sillä komeili vain iso miekkakalafile. Siitä alkoi tarina. Pomomies alkoi italiaksi kysellä kotimaatamme. Mukana ollut poikamme vastaili ja ei aikaakaan, kun he jo vaihtoivat facebook-osoitteitaan.

Kännykän kamera alkoi räpsyä, saimme kuulla elämäntarinatkin. Hän oli koko alueen pankinjohtaja Salvatore ja ravintoloitsijan nimeksi paljastui Peppe. Hänkin tietysti halusi poikamme FB-kaveriksi. Kokki tuli keittiöstä salin puolelle. Voi sitä kuvienoton ja puheen määrää. Peppe oli puoli vuotta sitten perustanut ravintolansa. Pankinjohtaja alkoi tehdä ”markkinatutkimusta”: hän halusi tietää, mitä mieltä olemme hintatasosta ja mistä olimme keksineet tulla sisään. Halpaahan ruoka oli, etanakippo kuumassa tomaattikastikkeessa maksoi 2 euroa kolmelle.

Meiltä hujahti miltei pari tuntia keskusteluissa, viiniäkin olisi kovasti tarjottu. Saimme pankinjohtajalta vielä käyntikortinkin, jos tarvitsisimme apua. Vielä muutama kuva ja halaus ennen lähtöämme.

Ihana kohtaaminen, joka pani kuvittelemaan näiden ihmisten elämää pienessä huumaavatuoksuisten keltaisten pensaiden päällystämien vuorten saartamassa kylässä. Ja jo illalla saimme uusilta tutuilta terveisiä. Ilman maailman tuttavuuksia ja vieraita kulttuureita päämme olisi ymmärrystä vailla oleva ahdas ja pimiä kömmö.

Share on Facebook23Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn3Share on Google+0Pin on Pinterest0Email this to someone

2 vastausta artikkeliin ”Pimiä kömmö

    • Hyvinkin. Muistan, kuinka me ”soittelimme” teille. Ainakin Veli-Matti oli siellä päässä huutelemassa.Ja sitten läksimme kesätöihin Ruotsiin. Sekin oli tosi avartavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *