Juuri nyt on aika pitää yhtä

Marja-Liisa Manka                                 Vaala-päivä 27.8.2017 , Veneheitto

Juuret ja siivet tarpeen

Hyvät Vaala-päivän viettäjät, ystävät, vaalalaiset, kotikylän väki!

Olimme viime viikonloppuna serkkutapaamisessa. Halusimme nähdä muulloinkin kuin lippu puolitangossa sukulaisten hautajaisissa. Valitettavasti liput nousivat puolitankoon nytkin, kohtasimme nimittäin Turussa. Oli koskettavaa käydä torinkulmalla muistomerta katselemassa ja hiljentymässä. Se oli pelottavaakin, koska mieleen hiipi epäilys, entäpä jos… Suomi ei ole enää muusta maailmasta syrjässä pahassakaan. Juuri siksi oli aika kohdata, halata muistella ja pitää yhtä. Juuri nyt on aika vahvistaa yhteisöllisyyttä, iloita siitä, että meillä on toisemme. Siitä, että meillä on myös yhteinen menneisyys: juuret.

Hyviä työihmisiä

Äitini Aunen juuret olivat Veneheiton Nikulanojan Kovalassa. Hänellä oli seitsemän sisarusta, joista suurin osa matkusti junalla etelään, kun kynnelle kykeni. Nuorinkin otettiin mukaan ja pantiin siellä tyttölyseoon, jotta hän saisi parempia elämän eväitä. Äitini piikoi samassa paikassa kuin vanhinkin. Kartanon isäntä oli kysynyt, olisiko teillä vielä siellä pohjoisessa lisää sisaruksia. Olette niin hyviä työihmisiä. Olen usein puhunut sisäisestä Aunestani, joka ulottaa velvoittavan silmänsä myös vapaa-aikaan. Olen tänä kesänä poiminut vain 50 litraa mustikoita, pitäisi poimia 150 litraa.

Puolet sisaruksista jäivätkin Turun seudulle, loput palasivat Vaalaan. Äitini rakennutti talon Veneheittoon ja perusti siihen kahvilan -50 luvun alussa. Eräänä päivänä kahvilaan astui asentaja, joka kysyi, laitetaanko sähköt? Laitettiin ja samalla taloon tuli aviopuoliso. Kahvila loppui tosin pitkäksi aikaa, kun minun lisäkseni syntyivät kaksoset. Työtä äidille kuitenkin riitti kyläkaupan kahvilassa ja sitten omassa Aunen Baarissa, joka perustettiin 60-luvun lopulla uuteen taloomme: olohuone palveli baarina ja meidän tyttöjen huoneesta tehtiin kabinetti. Hiukan se harmitti, koska jouduimme sisareni kanssa asumaan autotalliin. Täytyy vieläkin kiittää kylän väkeä: pitkälti talkoilla taloa rakennettiin. Isännät toivat tukkeja laudoiksi sahattaviksi. Yhteishengellä selvittiin eteenpäin.

Ei pussattu toisten nähden

Vanhempieni sukupolvi oli kohdannut sodan. Finlandia-palkittu Ville Kivimäen Murtuneet mielet –teos (2013) avasi portin isänikin sielunelämään. Suurin osa suomalaisista miehistä kantoi kauhuja sisällään ja toi sodasta perinnön, joka siirtyi myös meille lapsille. Sen nimi on puhumattomuus ja tunteiden pitäminen sisällä.

Oma isäni huolehti ahkerasti perheen elannosta, mutta ei hänkään puhunut eikä pukahtanut kuin humalassa. Öiset painajaiset panivat kuitenkin hampaat hankaamaan toinen toistaan vasten ja huutamaan. Jostain kuitenkin tiesin, että siellä rintamalla hänen veljensä oli kuollut ja hyvä kaveri oli kaatunut kirjaimellisesti palasina hänen käsivarsilleen. Näitä tarinoita kerrottiin vain silloin, kun keittiön pöydässä oli kahvikuppeja ja kossupullo piilossa sen jalan juuressa. Ja olihan se ainoa hetki, jolloin kaivettiin esiin tunteita – naurua, lasten koulumenestyksen kehua ja jopa pussattiin vaimoa katseilta salaa makuuhuoneessa.

Vanhempamme rakensivat meille niukoilla resursseilla ja hankalissa olosuhteissa ainutlaatuisen hyvinvointiyhteiskunnan. Tuon perinnön saattelemana läksin itsekin maailmalle opiskelemaan. Niin tekivät monet muutkin koulukaverini, uudella valtion takaamalla opintolainalla, jotkut etelään, jopa Ruotsiinkin. Lasten paluusta ei ollut tietoa, koska kunnassa oli vähän muita työmahdollisuuksia, vain muutama maatila jäi jäljelle. Pientilojen pellot pantiin pakettiin ja alkoivat kasvaa pajua. Niinpä monelta katosi tulevaisuususko, toivo, ihmisen tärkeä voimavara. Mistä työtä Vaalaan, elämisen ehtoa?

Meidän on uudesta luotava maa

Ilokseni luin Tervareitistä, että tulevaisuususkoa riittää. Sorsanperälle Tapio Leinosen tilalle tehdään suurinvestointi, 200 lehmän navetta. Maatalous ei siis olekaan kuollut elinkeinona, vaan muuttanut muotoaan. Aluehallintoviraston tarkastaja sanoi minulle kerran eräässä luentotilaisuudessa, että Veneheitossa on Pohjanmaan elinkelpoisimmat tilat. Lehden otsikko palautti mieleen maakuntalaulun sanat: ”Nosta jo rintaasi maausko uus, taannuta taika ja vanhoillisuus! ” Ilmari Kianto kirjoitti tekstin jo vuonna 1911, siihen liittyy myös kauaskantoinen moderni näkökulma, ”meidän on uudesta luotava maa”. Entistä työtä voidaan tehdä uudella tavalla kuten maataloudessa ottamalla tekniikka avuksi. Aivan uuttakin voidaan tänään tehdä mistä vaan ilman kansallisvaltioiden rajoja kiitos digitalisaation.

Ennen oltiin enempi sivussa. Muistan, kun äitini ja Pikku-Eeva katselivat töllöttimestä 1960-luvulla kuninkaallisia: ”Niillä on niin kauniit vaatteet, me täällä ryysyissä kuletaan.” Ja toinen tarina: pari kylänmiestä istui onnikan takapenkillä Oulusta kotiin tullessamme. Yhtäkkiä kuului hirveä pamaus, siellä kuohuviini virtasi pullosta yli äyräittensä. Miehet puistelivat päätään: ”Piru, pahhaahan se on, miten ne Helsingin herrat tämmöistä pystyvät juomaan?” He olivat nähneet etelän elämää ja halusivat siitä palasen itselleenkin. Kotikyläni oli pullollaan Persoonia, jotka kaikki saivat elää kyläyhteisön jäseninä.

60-70-luvuista maailma on kutistunut: meidän ei enää tarvitse katsoa sivusta, voimme olla aktiivisia ja ottaa työpaikaksi koko maailman Vaalastakin. Siihen ei tarvita enää teollisuusrakennuksia. Esimerkkinä verkkokauppa, erilaiset suunnittelupalvelut, hyvinvointitapalvelut jne. Miksei täältä Oulujärven rannalta voisi tehdä mukavasti työtä, yhteistä työtilaakin, hubia, huomaan täällä kokeillun. Se vaatii kekseliäisyyttä ja unelmointia = siipiä. Osaaminen on tässä tärkeätä, mutta myös toisten tuki, ettei lytätä hullultakin tuntuvia suunnitelmia. Ja lupaa erehtyäkin, koota oma työ monesta aineksesta.

Verti-vestivaalit

On myös ollut ilo havaita, että sosiaalinen elämäkin täällä kukoistaa. Kukapa uskoisi, että pienessä kunnassa pidettäisiin Verti-vestivaalit, kyläoopperaesityksineen, tai Säräisniemen kirkossa järjestettäisiin Henrik ja Laura-ooppera!

Yhteisö on erityisen tärkeä silloinkin, kun ympärillä myllertävät erilaiset kriisit tuoden epävarmuutta. Yhteisöstä voikin tulla turvapaikka, onpa se sitten kunta tai kyläyhteisö. Usein puhutaan sosiaalisesta pääomasta, jonka on tutkimuksissa todettu vähentävän jopa sairastamista ja niin yleistä masennuksen ilmenemisen riskiäkin. Sosiaalinen pääoma kasvaa asenteesta, toimimme yhdessä, otamme mukaan ja arvostamme toisiamme.

Höpölä- kohtaamispaikka

Tämä Vastuksen talo, Höpölänä tunnettu, on ollut monessa tärkeä omassa elämässäni. Ehkä varhaisimmat muistot liittyvät hiihtokilpailuihin, jokunen palkintolusikka taitaa vieläkin olla tallella. Tanssin täällä myös ensimmäisen tangon 13-vuotiaana. Se tosin keskeytyi yhtäkkiä, koska tanssikumppanini varpaita tallatessa näin äitini ovella heristelemässä nyrkkiä yöpaita takin alta vilkkuen: ”Tytöt, heti kottiin! ”Olimme turkulaisserkun kanssa karanneet palotikkaita ensimmäisiin tansseihimme. Ja sehän olisi ollut sallittua vasta rippikoulun jälkeen.

Järjestimme täällä usein kyläläisille joulujuhlat. Talo koristeltiin vihreällä ja punaisella kreppipaperinauhalla. Joku huolehti kanttiinista ja ohjelmaakin oli runsaasti, harjoittelimme näytelmää aina pitkän tovin ennen tilaisuutta. Taisinpa lausua tällä runojakin

Meidät vihittiin miehemme Jussin kanssa Veneheiton rukoushuoneella. Illalla täällä tanssittiin häitämme. Aunen Baari sai paljon asiakkaita näistä tansseista, kun keskikalja vapautui 1969. Eeva ja Lilli toimivat usein portsareina, kun väliajoilla baari täyttyi virvokkeiden nauttijoista. Muistanpa hiljattain menehtyneen Annikki Tähdenkin täällä viihdyttäneen. Väliajalla hän kävi meidän keittiössä kahvilla.

Talo tarjosi paikan kohtaamiselle ja keskustelulle silmästä silmään, myös erilaisille mielipiteille. Pelkkä somemaailma ei siihen riitä, se saattaa jopa vääristää asioita. Olen huolissani siitä, että jopa omalla nimellä saatetaan loukata toista. Kasvotusten on toennäköisempää ilmaista asiansa  arvostavasti, kritiikkikin.

Mistä tiedämme, mikä on oikeaa tietoa?

Somessa emme voi myöskään tietää, millä asioilla kukin siellä liikkuu. Tämän päivän maailmassa on niin paljon virheellistä tietoa. Eläkkeelle jäänyt professori, tähtitieteilijä, Esko Valtaoja pyysi kerran yleisöltä luentonsa päätteeksi kysymyksiä. Eräs rouva kysyi, mistä minä voin tietää, että maailmankaikkeus laajenee koko ajan, kuten sinä väität. Valtaoja vastasi, joskus on vain luotettava asiantuntijaan. Minä voisin kyllä sen todistaa sinulle, mutta siihen tarvittaisiin liitutaulu ja pitkät matematiikan opinnot. Jos toinen ei hyödy tiedosta, voi olettaa, ettei hänellä ole ketunhäntä kainalossa.

Ovatko ikkunasi kuurassa?

Totesin aiemmin, että tarvitsemme tulevaisuususkoa, unelmia tai siipiä. Niiden ehkä tärkein lentoon päästäjä ovat asenteet, jotka ovat eräänlainen suodatin, joiden läpi tarkastelemme maailmaa. Kuljin kerran talvella kylmänä olevan talon ohi. Sen ikkunat olivat ihan kuurassa eikä läpi nähnyt. Kuura on muodostunut eletystä elämästä ja itselle tosi. Ikkunat saattavat olla myös ryhmän yhteiset. Kesällä kuljin taas siitä ohi, sisälle näkyi ja sieltä myös ulos. Ovatko omat ikkunasi kuurassa? Mihin itse uskot? On inhimillistä toimia rutiiniensa varassa, koska ne helpottavat elämää, mutta myös sulkevat mahdollisuuksia.

Myönteisen asenteen säilyttämien on tärkeätä, koska tutkimusten mukaan se laajentaa näkökenttäämme ihan konkreettisesti ja mahdollistaa uusien asioiden löytämisen. Ilo lisäksi tarttuu ihmisestä toiseen automaattisesti ja salamannopeasti. Se ei tarkoita sitä, etteikö elämään kuuluisi myös huolet.

Ei odoteta prinssiä, vaan toimitaan yhdessä

Katselin viime syksynä televisiosta Suomi nousuun –studiota ja harmistuin. Keskusteluun oli otettu erilaisia julkkiksia, kiinteistönvälittäjästä räppääjään. Toki yksi tutkijakin oli paikalla, muttei saanut ääntään kuuluville. Twiittailin, kuinka paljon miljardeja säästyisi, jos työhyvinvointia kehitettäisiin. ”Mies silloin minulle vinkkasi, jos et nykyisillä keinoilla saa ääntäsi kuuluviin, ota räppi avuksi. Niinpä räppääväksi dosentiksi päätin muuttua enkä liikaa pilkkuihin, enää juuttua.” Se oli itselleni näkökulman vaihdos.

V.A. Koskenniemen runoili: ”HÄN lupasi mun viedä, pois maahan lumottuun. Mutta jatkoi: ”Ah, kevätöistä unta, se unta, muuta ei, et koskaan häntä kohtaa elos tiellä.” Eli kannattaa ryhtyä aktiiviseksi toimijaksi eikä vain odottaa Prinssiä, joka nostaa ratsun selkään. Silloin myös tapahtuu. Kukaan meistä ole liian vanha muutoksiin ja ne virkistävät. Kutsukaamme jokaista yhdessä rakentamaan mahdollisuuksien Vaalaa! Täällä on yhteisö, juuret, ja meillä jokaisella siivet, jotka vain odottavat lisätuulta.

Kunnanjohtaja Tytti Määttä (oik.) ja Marja-Liisa Manka Veneheiton viiri kädessä.

Tervereitti 29.8.2017

Share on Facebook70Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0Share on Google+0Pin on Pinterest0Email this to someone

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *