Elämä on kangas

– Elämä on kuin kangas, jokaisella erilainen. Se loppuu, kun loimilangat katkaistaan, totesi emeritusprofessori Antti Eskola  elämästä Raamattuun viittaamalla #Tieteenpäivillä 21.1.2017. -Kaikki kankaat ovat yhtä arvokkaita, on turha ihannoida kankaan pituutta kuten meillä on tapana kutsumalla joku 100 –vuotias linnan juhliin kuin näytettäväksi sirkukseen.

Tieteen päivät Tampere-talossa 21.1.2017, vasemmalta Ilkka Niiniluoto, Jari Pirhonen, Antti Eskola

Metafora pani minun kankaankutojapäässäni liikkeelle aivomyrskyn: kuinka moneen kohtaan vertaus sopiikaan! Ei kutomista kirjoista opi. Seija, kutojaveteraani, ei itse kudonnan opettaja, sen taidon parhaiten minulle siirsi. Hän kysyi, saanko minä sanoa katseltuaan aikansa minun kiemurtelevaa matonreunaani. Oppimaanhan minä olen tänne tullut, en loukkaannu. Seija sanoi, annoin hänelle ikuisen luvan puuttua tekemisiini ja niin opin selviytymään yksinkin tuvalla. Tukenani oli kuitenkin salaa opaskirja, josta saatoin luntata kankaanrakentamisohjeiden valkoisella merkittyä taivasta ja mustalla kuvattua maata.

Alussa eli 27 vuotta sitten kokoonnuimme aina keskiviikkona kansalaisopiston puitteissa. Sitten piiri lopetettiin resurssien puutteeseen, mutta teimme kunnan kanssa sopimuksen samasta tilasta, terveystalon alakerran pommisuojasta, jossa meillä on edelleen liki kymmenet kangaspuut erilaisin loimin: on mattoa ja poppanaa, ruutupoppanaa, ruusukasta… Maksamme yhdessä vuokraa. Vaikka väki on harventunut, perusporukka on säilynyt ja jakanut kutoessa ilot ja surut. Kutojien erilaisuus on ollut rikkaus.

Elämäntilanteet ovat vaikuttaneet kutomistahtiinkin, joku on joutunut työttömäksi, tehnyt lapsia, sairastunut, jopa kuollutkin. Nyt vauhti näyttää kokonaan tyrehtyneen. Vuoteen en ole havainnut minun lisäksi kuin kahden töiden etenemisen. Olen niin kovasti odottanut pääsyä ruusukasloimeen mattoa tekemään, mutta en voi katkaista toisen keskeneräistä työtä. Silti jatkosta kysyttäessä jokainen uskoo tulevansa lähiaikoina ja haluaa jatkaa vuokrasopimusta. Toiveikkaasti, myös terveyskeskuksen vuodeosastolta.

Nuorena meillä oli aina kiire: kukaan ei saanut olla liian kauan samoissa puissa, seuraava odotti jo vuoroaan. Ajoin kerran kudontapäivänä tieltä rotkoon lumisohjossa ja jouduin ambulanssilla sairaalaan. Lääkäri sanoi, tässä taitaa mennä hetken aikaa, kun tutkitaan, kuinka kävi. Eikö sinun pitäisi soittaa, mihin olet joutunut? Tuon puhelimen. Soitin – kudonnan ohjaajalle: en pääse tänään, antakaa minun vuoroni jollekin toiselle. Lääkäri kuuli sen ja kysyi, eikö sinun pitäisi soittaa miehellesi? Aivotärähdyskään tai halvausepäily ei mennyt kudonnan ohitse.

Tunnistamme jokaisen kankaan, väreistä. Yhdellä on sinisävyt, toisella harmaat, kolmannella lilat, sinivihreällä ja ruskealla on ystävä. Pyysin ihan alussa kutojat meille kahville. Seija tuumasi, eivät nämä täällä niin räikeiltä näytä, kun käveli oransseilla matoilla.

Kankaan kutominen ei suju ilman ennakkovalmistelua, mikä vaatii kärsivällisyyttä kuten elämäkin, jopa yksitoikkoisia vaiheita sietäen. Ensiksi on luotava loimi yksin, vedettävä se porukalla kangaspuihin, niisittävä, pujoteltava pirtan läpi, tehtävä alkusolmut ja solmittava polkusimet. Myös oma työ on suunniteltava: kuteet, sidokset, pituudet sun muut. Kaikista helpointa on kutoa palttinaa kahdella polkusimella, mitä mutkikkaampaa, sitä hitaammin se sujuu.

Jos tekee virheen, se on korjattava. Muutoin sitä vähintäänkin itse harmittelee jälkikäteen. Joskus kuitenkin vahingossa jää virhe huomaamatta, mutta lohduttaudumme sillä, että siitä erottaa käsityön koneellisesta kutomisesta. Normikutominen mennä hurahtaa vauhdilla, oikeassa flowssa voi takoa ja antaa ajatuksen syvetä, mutta ongelman  setvimisessä täytyy ottaa taas pää käyttöön. Kutominen on mindfulness-harjoitus.

Värit pääsevät oikeuksiinsa parhaiten mustassa loimessa, jota itsekin suosin. Beiget loimet tekevät kankaasta hailakan. Musta tekee elämästäkin kiinnostavan, kuka juhlaa koko aikaa kestäisikään.

Oli siellä vuosien varrella yksi kutoja, jonka tekemisestä ei tullut oikein mitään. Häneltä katkesivat loimilangat yhtenään, reuna meni vinksin vonksin ja kankaaseen tuli reikiä. Kyllä me opetimme, yritimme ottaa mukaan. Miksihän siinä niin kävi, ettei hän enää puolen vuoden jälkeen palannut? Näin häntä kerran pyörän selässä: muovikassi kilisi runkoa vasten täynnä kaljatölkkejä. Kuulin lasten nimittävän häntä kilisyttäjäksi. Jotenkin hänetkin, erilaisen kutojan, olisi pitänyt saada mukaan. Tunsin piston sisälläni, teinkö kaikkeni?

Kuten Eskola sanoi, ei kankaan pituudella ole merkitystä. Se on aina yhtä arvokas, kun loimilangat katkaistaan. Kankaastaan voi olla ylpeä, onhan se omaa aikaansaannosta kaikkine reikineenkin.

Polkusimet ja alavälittäjät nyöreineen

Kangaspuut päältä päin

Share on Facebook24Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn2Share on Google+0Pin on Pinterest0Email this to someone

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *